mittelspitz

Pentutehtailua ei pysäytetä vaikenemalla: Bobon tarina

Häikäilemätön pentutehtailija saa hyväuskoisen koiranostajan uskomaan valheitaan. Helsinkiläiset Mari ja Merine ostivat vahinkopennuksi luulleensa pienen Bobon ja kävivät läpi helvetin. Nyt huijatuiksi tulleet äiti ja tytär haluavat kertoa tarinansa, jotta muut eivät menisi samaan lankaan.

Merine: ”Olin neljävuotias, kun meille tuli punainen cockerspanieli Oscar. Olimme parhaat kaverit. Kun Oscar kuoli kaksi vuotta sitten syövän nujertamana, aloin pikkuhiljaa katsella uutta koiraa. Saksanpystykorvat vaikuttivat sopivalta rodulta. Yhtenä päivänä selailin Apulaa muuten vain ja silmiini osui sattumalta ilmoitus, jossa kaupattiin täydellisen oloista koiraa: pienikokoista kleinspitzin ja mittelspitzin risteytyspentua, jonka luvattiin olevan terveistä vanhemmista, ei haukkuherkkä ja tottunut kissoihin. Aiempi koiramme oli rotukoira, mutta kun löysin sopivan pennun, en ajatellut, että paperit ovat koiran elinehto.”

Mari: ”Myyjä kertoi, että hänen koiralleen ja mökkinaapurin urokselle oli sattunut vahinko. Jäljellä oli enää yksi pentu, Bobo. Olen lukenut pentutehtailusta mutta tunnen myös pari vahinkopentuetta, joten asia ei tuntunut epäilyttävältä. Tiedän, että vahinkotapauksessa pennuista haluaa äkkiä eroon.”

Merine: ”Kun soitin myyjälle, olin varautunut kertomaan itsestäni paljon ja niin sanotusti myymään itseni. Olen 18-vuotias, joten ajattelin, ettei kukaan haluaisi antaa pentua näin nuorelle. Soittooni vastannutta sympaattisen oloista miestä ei kuitenkaan vaikuttanut kiinnostavan myyntipuheeni, vaan hän yritti ennemminkin myydä Boboa minulle. Hän jopa ehdotti, että lähtisin hakemaan pennun Porvoosta bussilla. Sovimme, että kasvattaja soittaisi minulle seuraavana päivänä kun olisimme ehtineet miettiä asiaa.”

Mari: ”Soittoa ei kuulunut, joten Merine otti yhteyttä myyjään. Hän oli kertonut tulevansa veneellä äitinsä syntymäpäiville Helsinkiin ja voisi samalla tuoda pennun – näytille vain, tai vaikka pysyvästikin. Puhelun taustalla kuului veden ääni. Siskollani on mökki Porvoon saaristossa, ja näin sieluni silmin saaristossa lomailevan koiraihmisen palaavan veneellään rantaan hakemaan pennun mukaansa. Tuntui järkevältä, että pentu tuotaisiin luoksemme: eihän meillä ole venettä, miten edes pääsisimme katsomaan sitä saareen. Joku tuntui kuitenkin väärältä. Meillä ei ole tulostinta, joten kirjoitin Kennelliiton sopimuspohjan käsin ruutupaperille. Mietin kauan, kirjoittaisinko myös virallisessa sopimuksessa olevan pienen präntin, eli kauppaehdot. En kirjoittanut.”

Merine: ”Sovimme vanhempieni kanssa, että jos tilanne vaikuttaisi epäilyttävältä, perääntyisimme. Oli aurinkoinen heinäkuun alun sunnuntai, kun pihaan kaarsi parhaat päivänsä nähnyt maastoauto. Takapenkillä istui nuori tyttö. Kyydistä nousi kaksi todella epäsiistiä aikuista, mies ja nainen. Tulijat hymyilivät leveästi, kättelivät meitä ja juttelivat mukavia. Ajattelin, etten voi tuomita ihmisiä ulkonäön perusteella. Nainen otti auton takaosasta kuljetuslaatikosta esiin pikkuruisen ja maailman suloisimman pienen koiran. Hän selvästi oletti, että pentu oli tullut jäädäkseen.”

Bobopentuna_yhdistetty
Bobo painoi luovutushetkellä vain jauhopaketin verran. Kuvat: Merine

Mari: ”Kun tulin sisältä rahat ja sopimuspaperi mukanani, tilanne suorastaan jäätyi ja kaikki hiljenivät. Vieraat vilkuilivat toisiaan. Lopulta nainen ehdotti, että mies laitettaisiin sopimukseen myyjäksi. Mies tavasi nimensä, jonka kirjoitin lopulta väärin. Hän toi mieleeni Suomenlinnassa aikoinaan oppaana työskennelleen Ior Bockin, siksi sukunimi jäi muotoon Bock. Postinumeroa he eivät muistaneet. Rokotuksia pennulla ei ollut, eikä sirua. Eläinlääkärillä se oli kuulemma käynyt, vaikkei todistusta siitä ollutkaan. Vanhemmista kirjattiin sopimukseen pelkät rodut. Asiat tuntuivat etenevän liian nopeasti. Kun hankimme Oscarin vuonna 2000, mieheni teki kauhean työn pennun löytämiseksi. Emme tienneet, mikä on tänä päivänä normaalia.”

Merine: ”Bobo sai myyjiltä mukaansa pentupaketin: vaaleanpunaisen alustan, pari matonkuteista tehtyä lelua, paketillisen omituisennäköistä pentupuuroa sekä narulla kiinni sidotun ruokasäkin. Viidentoista kilon Pedigree-pussissa oli jäljellä vain muutama nappula. Bobo on syntynyt 13. huhtikuuta 2014, eli se oli meille tullessaan jo kolmen kuukauden ikäinen. Silti se painoi vain 1,4 kiloa, mitä nainen perusteli koiran nirsoudella. Kun tarjosimme pennulle ruokaa, se suorastaan ahmi kuppinsa tyhjäksi.”

Mari: ”Kun myyjät peruuttivat iloisesti vilkuttaen pois pihasta, päätin vielä kirjoittaa auton rekisterinumeron kauppasopimukseen. Pentu oli niin pieni ja heikko. Sanoin Merinelle, ettei saa rakastua, ennen kuin olemme varmoja siitä, että pennulla on kaikki kunnossa. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettemme olleet ehtineet valmistautua koiran tuloon, joten kävin vielä samana päivänä ostamassa sille kunnollista ruokaa, kipon, talutushihnan ja muita tarvikkeita. Eläinlääkärin vastaanotolle menimme heti seuraavana päivänä, ja lääkäri vakuutti pikkuisen olevan terve kuin pukki.”

Merine: ”Ensimmäiset päivät sujuivat hyvin, mitä nyt Bobo vaikutti pelkäävän miehiä todella paljon. Parin päivän päästä muistimme ylös kirjatun rekisterinumeron ja selvitimme sen avulla auton omistajan. Sen omisti porvoolainen tilitoimisto, jonka vastuuhenkilön päätimme vielä googlata. Kauheus alkoi paljastua, kun löysimme kennelnimen Dragonhill ja siihen liittyvät keskustelut. Sekä kennelnimen haltija että hänen miehensä on tuomittu rekisteröimättömien ja sekarotuisten pentujen myynnistä rekisteröintikieltoon vuoden 2013 alusta vuoden 2016 loppuun. Vuosien 2005 ja 2012 välillä Dragonhill-kenneliin on syntynyt Kennelliiton jalostustietojärjestelmän mukaan noin 300 pentua: valkoisiapaimenkoiria, belgianpaimenkoiria, perhoskoiria, collieita, saksanpystykorvia, shetlanninlammaskoiria, tiibetinspanieleita, samojedinkoiria…”

Mari: ”Netistä ei löytynyt kasvattajasta paljoa tietoa, mutta tarpeeksi kyllä. Olo oli huijattu. Nolotti. Kun palasin kesälomalta töihin, en kehdannut ensin kertoa pennusta kenellekään. Hävetti, että olin ollut niin hyväuskoinen. Vaikka tilanne tuntui alusta asti epäilyttävältä, myyjä oli todella uskottava. Kertomus veneestä ja veden ääni taustalla saivat minut lopullisesti vakuutettua. He vaikuttivat kaikin puolin tavalliselta perheeltä.”

Merine: ”Aloin soitella myyjälle jatkuvasti. Meille luvattiin kasvattajan elinikäinen tuki, ja sitä myös vaadin, olenhan nuori ja utelias. Kyselin toistuvasti Bobon vanhemmista saamatta vastauksia. Kauhistelin myös netistä löytämiäni keskusteluja Dragonhillistä. Kasvattaja ei vaikuttanut olevan puheluista innoissaan. Kerran ilmoitin olevani tulossa Porvooseen mökkeilemään ja tulevani mielelläni näyttämään, millainen poika Bobosta on kasvanut. En saanut vastausta, ja yhteydenpito hiljeni pitkäksi aikaa.”

Mari: ”Bobo rakastaa palloja yli kaiken. Emme edes voi käyttää pallo-sanaa, koska se saa koiran sekoamaan täysin. Bobo oppi sisäsiistiksi nopeasti ja yksinjääminen oli alusta asti vaivatonta. Bobo on aina ollut erityislaatuinen koira. Se on todella viisas, utelias ja rohkea, mutta toisaalta erittäin pelokas. Lapsia se pelkää todella paljon, ja mieheni sai koiran luottamuksen vasta yli puolen vuoden jälkeen.”

Merine: ”Perjantaina 30. tammikuuta Bobo oli ollut yksin noin puolitoista tuntia. Kotiin tullessani se käyttäytyi oudosti: ei innostunut pallosta, uikutti, ei halunnut kävellä tai edes seistä. Olin aivan hysteerinen ja halusin viedä koiran eläinlääkärille heti. Onneksi saimme ajan alle tunnin päähän. Eläinlääkärille mennessämme Bobon tila alkoi normalisoitua. Mietin, olinko kuvitellut kaiken.”

Mari: ”Kun tulin töistä suoraan eläinlääkärille, Bobo oli jo oma itsensä pientä ontumista lukuun ottamatta. Eläinlääkäri epäili nyrjähdystä tai venähdystä, antoi koiralle kipulääkettä ja lähetti meidät kotiin. Koira kuitenkin ontui vielä seuraavana tiistaina, joten varasimme uuden ajan. Tiistai-iltana Bobon takajaloista otettiin röntgenkuvat. Kun tulimme hakemaan Boboa, tunnelma eläinlääkäriasemalla oli vaisu ja meidät talutettiin valotaulun eteen. Maallikkokin ymmärsi tilanteen vakavuuden. Kyyneleet nousivat silmiin.”

Röntgenkuva paljasti tilanteen vakavuuden. Kuva: Merine
Röntgenkuva paljasti tilanteen vakavuuden. Kuva: Merine

Merine: ”Bobon vasen lonkkamalja puuttui käytännössä kokonaan eikä lonkka ollut paikoillaan. Vasen takajalka ei ollut missään kiinni, eli se seurasi mukana vain lihasten voimin. Jälkikäteen ajateltuna Bobo liikkui alusta asti erikoisesti. Se liukasteli helposti, minkä vuoksi jouduimme laittamaan lisää mattoja lattialle. Olemme myöhemmin katsoneet videoita Bobon pentuajoilta, ja niissä näkyy selvästi, että takajalka on aivan väärässä paikassa. Ihmettelen, etteivät eläinlääkärit huomanneet asiaa rokotusten yhteydessä.”

Mari: ”Vaihtoehtoja olivat lonkkaproteesileikkaus sekä se, ettemme olisi tehneet mitään. Meille leikkaus oli ainut vaihtoehto. Vaikka tilanne oli todella vaikea, toipumisennuste oli onneksi hyvä. Eläinlääkärit eivät missään vaiheessa edes ehdottaneet koiran lopettamista. Koiran hoitoon on kulunut tuhansia euroja, mutta ajattelimme, että se on pieni hinta päivää kohden siitä ilosta, mitä Bobo meille tuo toivottavasti vielä monen vuoden ajan. Emme vielä tuolloin täysin ymmärtäneet, mihin olimme ryhtymässä.”

Merine: ”Bobo leikattiin torstaina 26. helmikuuta. Seuraavat kuukaudet ovat kuluneet koppihoidossa, ettei Bobo pääsisi hyppimään tai muuten rasittamaan toipuvaa jalkaansa. Leikkauksesta asti koira on vaatinut ympärivuorokautista hoitoa, joten jouduin keskeyttämään opintoni. Toipumisaika on ollut yhtä helvettiä, sillä Bobo on ollut todella turhautunut, haukkunut ja riehunut. Vaikka Bobon hoitoon on kulunut valtavasti rahaa, sitä hätää ja huolta pörröisen ystävän voinnista ei voi rahassa mitata.”

Mari: ”Lonkkavikaa pidetään perinnöllisenä sairautena. Kasvuhäiriön eteneminen on yksilöllistä, mutta sitä voivat edesauttaa esimerkiksi emän tai pennun epätasapainoinen ruokinta tai liian vähäinen liikunta. Bobon tilanne oli niin paha, että jopa röntgenkuvat ottanut eläinlääkäri vaikutti olevan kauhuissaan. Kun ilmoitimme asiasta kasvattajalle, hän ainakin esitti olevansa pahoillaan. Bobon vanhemmista emme kuitenkaan edelleenkään saaneet tietoja. Kasvattaja ei myöskään ilmoittanut asiasta Bobon sisarusten omistajille, vaikka lupasi. Mielestämme oli kohtuullista vaatia kauppahintaa takaisin. Maaliskuun alussa myyjä tulikin yllättäen käymään ja palautti puolet pennun hinnasta, kaksisataa euroa. Toista puolikasta emme ole saaneet.”

Merine: ”Bobo on toipunut hyvin, vaikka reilu viikko lonkkaleikkauksen jälkeen myös sen polvi jouduttiin operoimaan. Se käveli reippaasti heti polvileikkauksensa jälkeen, joten joko Bobo on todella sisukas tai sitten sen kokemat kivut eivät ole mitään aiempiin kipuihin verrattuna. Nyt kun lonkkaleikkauksesta on kulunut kaksi kuukautta, tuntuu, että olemme saaneet vanhan Bobon takaisin. Bobo nukkuu vielä kuukauden ajan yöt häkissä, mutta jalkaa voi käyttää pikkuhiljaa enemmän ja enemmän. Riehua ei kuitenkaan vielä voi, joten joudumme pitämään Boboa hihnassa sisälläkin.”

Leikkauksen jälkeen Bobo on alkanut viihtyä sylissä. Kuvat: Merine
Leikkauksen jälkeen Bobosta on tullut varsinainen sylikoira. Kuvat: Merine

Mari: ”Vaikka olemme käyneet läpi helvetin, emme missään vaiheessa halunneet luovuttaa. Vaikka väsytti, tiesimme, ettei tilanteesta pääse pois. Jos johonkin ryhdytään, se tehdään kunnolla loppuun asti. Olemme itkeneet, olleet vihaisia ja huutaneet. Vaikka meitä ahdisti, Bobo on elävä eläin. Ei lastakaan voi jättää tiukan paikan tullen. Tapahtunut on opettanut minua äitinä, ja arvostan tytärtäni nyt tuhat kertaa enemmän.”

Merine: ”Kun otin Bobon, päätin, että mitä tahansa tulee, en jätä sitä. Toisaalta, jos tilanteesta olisi päässyt pois, se ovi olisi varmasti avattu jo aikoja sitten. Joskus olemme äitini kanssa purkaneet vihamme toisiimme, mutta silloin olemme muistaneet, kuka on todellinen syyllinen: Bobon niin kutsuttu kasvattaja. Vaikeuksista huolimatta emme vaihtaisi Bobon kanssa kokemaamme mihinkään.”

Mari: ”Jos hankkisimme nyt koiran, tekisimme kaiken toisin: emme ostaisi koiraa netistä, emme uskoisi tarinoita emmekä tekisi päätöstä liian nopeasti. Pentutehtailijat käyttävät selkeästi hyväkseen erityisesti nuoria, joilla ei välttämättä ole rahaa tai kokemusta. Koiraa hankkivan pitää miettiä tarkasti, onko valmis sitoutumaan eläimeen, vaikkei kaikki välttämättä menekään toivotulla tavalla. Koiran myyminen on mielestäni molemminpuolinen kauppa. Ostajan pitäisi myydä itsensä kasvattajalle, mutta toisaalta myös kasvattajan pitäisi tehdä vaikutus ostajaan. Kivaa seurakoiraa etsivä ostaja ei välttämättä halua maksaa yli tuhatta euroa muotovalion pennusta, mikä taas ruokkii pentutehtailua.”

Merine: ”Olemme olleet yhteydessä muihin samalta kasvattajalta pennun ottaneisiin. Tarinat vaihtelevat, mutta esimerkiksi koirien pelot ovat hyvin samantyyppisiä. Osalla koirista on ollut myös matoja. Ihmisten pitäisi pystyä puhumaan pentutehtailusta vapaammin. Halusimme kertoa tarinamme avoimesti ja omilla nimillämme, sillä jos voimme näin estää yhdenkin ikävän koira- tai ihmiskohtalon, tämä kannatti. Olemme saaneet paljon kannustavia viestejä, jotka ovat auttaneet meitä jatkamaan vaikeina aikoina. Toisaalta olemme saaneet myös paljon negatiivista palautetta.”

Mari: ”Pentutehtailu saadaan loppumaan vain, jos ihmiset pystyvät puhumaan aiheesta. Mitä apua tuomitsemisesta on? Ihmiset eivät uskalla kertoa, koska he tietävät olleensa hyväuskoisia hölmöjä eikä kukaan halua tunnustaa sitä – ainakaan jos tietää saavansa vain haukkuja. Miksi lyödä lyötyä? Aihetta pitäisi tuoda julkisuuteen paljon enemmän, jotta pentutehtailuun viittaavat merkit olisivat entistä paremmin jokaisen koiran hankintaa suunnittelevan tiedossa. Pentutehtailijoille haluaisin sanoa vain, että paha saa kyllä lopulta palkkansa.”

Bobo_2kkleikkauksesta2

Leikkauksesta on kulunut kaksi kuukautta ja toipuminen on edennyt toivotulla tavalla.
Leikkauksesta on kulunut kaksi kuukautta ja Bobon toipuminen on edennyt toivotulla tavalla.

Seuraa Bobon toipumista Our Dog Bobo -blogista.
Lue Kuonon jutusta, miten tunnistat pentutehtaan.

Tänään 24. huhtikuuta vietetään valtakunnallista Koiranpäivää. Tänä vuonna päivän teemana on ”Hyvää elämää koiran kanssa – Vastuullista koirankasvatusta”. Koiranpäivällä Kennelliitto haluaa muistuttaa ihmisen parhaan ystävän merkityksestä. Päivää vietetään tänä vuonna yhdeksättä kertaa.

Hulvaton haaste leviää Facebookissa: joko olet ottanut osaa ämpärihaasteeseen?

Viikko sitten tamperelainen Eveliina Anttila latasi Facebookin Mittelspitz Finland -ryhmään suloisen kuvan neljävuotiaasta Simo-koirastaan. Kuvassa saksanpystykorva Simo istuu ämpärissä.

Kuva: Eveliina Anttila
Kuva: Eveliina Anttila

– Ämpärijuttu lähti siitä, kun me Simon kanssa harjoiteltiin vaikka mitä silloin kun Simo oli junnuiässä. Se olisi hakenut minulle vaikka kuun taivaalta, ja siksi keksin sille kaikkea hassua tekemistä, kuten ämpäriin menon, Anttila kertoo.

Kuva ja sen perään ladattu video saivat valtavasti tykkäyksiä ja jo kymmenet omistajat ovat tarttuneet haasteeseen ja opettaneet koiransa kipuamaan ämpäriin, vatiin tai muuhun vastaavaan – koiran koosta riippuen.

Haasteen saama huomio ilahduttaa Anttilaa. Hän haluaa kuitenkin painottaa, että ämpäristä on muistettava pitää tiukasti kiinni, ettei se esimerkiksi kaadu ja pelota koiraa.

– Mitä enemmän oman koiransa kanssa touhuaa, sitä enemmän koira-omistaja suhde syvenee. Ei sillä ole oikeastaan väliä, että mitä touhuaa – voi vaikka opetella menemään ämpäriin, Anttila summaa.

Joko sinä olet ottanut osaa ämpärihaasteeseen? Jaa kuva Kuonon Facebookissa!

Yleisön pyynnöstä Herra Xavier ja ämpäri Pahoittelen omistajan ulkoista olemusta

Posted by Eveliina Anttila on Wednesday, April 15, 2015

Houkutusten Highway haastaa herkkusuut

Maailman Voittaja -näyttelyssä kisattiin lauantaina ja sunnuntaina leikkimielisessä Houkutusten Highway -kilpailussa. Tapahtumakehä täyttyi vauhdin hurmasta, kun näyttelyssä esiintyneet koirakoulut kokoontuivat mittelemään Highwayn herruudesta.

Houkutusten Highway on leikkimielinen kilpailu, jossa näyttelyssä esiintyneet koirakoulut kisaavat häiriönalaisessa luoksetulossa.

Kilpailun idea on yksinkertainen: tapahtumakehän lattialle on levitetty kaksi pitkää mattoa, joiden reunoille on asetettu muun muassa leluja, puruluita ja ruokakuppeja. Koiran tehtävänä on juosta maton päästä päähän mahdollisimman nopeasti huomioimatta sitä ympäröiviä houkutuksia. Koiran ohjaaja juoksee maton toiseen päähän ensin, ja kutsuu sitten koiransa luokse. Houkutusten Highway on joukkuelaji, jossa kisataan viestinä viiden hengen joukkueissa.

hippukoda
Ahneen Kodan (edessä) suoriutuminen yllätti omistaja Nea Lahtisen.

– Kun etsimme esiintyjiä rallytoko-näytökseen, meiltä kysyttiin, haluaisimmeko ottaa osaa Houkutusten Highwayhin. Kisaa varten ei mitenkään etukäteen harjoiteltu,vaan tulimme kokeilemaan miten menee, helsinkiläinen Nea Lahtinen kertoo.

Lahtisen kaksi mittelspitziä, yhdeksänvuotias Hippu ja viisivuotias Koda osallistuivat mittelöön Hakunilan Seudun Koiraharrastajien riveissä. Kodan ja Hipun muita harrastuksia ovat rallytoko, jonka näytöksessä ne viikonloppuna esiintyivät, sekä toko ja agility.

Hakunilan Seudun Koiraharrastajien lisäksi Maailman Voittajan Highway-mestaruudesta kisasivat kaksi joukkuetta Koirakoulu Kompassista, kaksi joukkuetta Nobody’s Dog Sportsista sekä joukkueet Taitoa tassuihin -koirakoulusta ja Suomen frisbeekoirista.

Kisaan osallistuvien koirien rodut vaihtelivat kooikerhondjesta cavalieriin, belgianpaimenkoirasta labradoriin ja villakoiraan. Lahtisen mukaan lajissa pärjätäkseen koiran on oltava luonnollisesti nopea ja sellainen, joka ei piittaa ympärillä olevista häiriötekijöistä.

Koda ja Hippu suorittivat osuutensa hienosti. Vauhdikas kisa oli ohi silmänräpäyksessä, ja suurin osa koirista ohitti ympäröivät houkutukset edes vilkaisematta niitä.

– Hippu suoriutui hyvin, mikä ei ollut yllätys, koska se osallistui kilpailuun jo eilen. Koda sen sijaan yllätti minut, koska se on niin ahne, että olisin uskonut sen pysähtyvän, Lahtinen summaa.

Maailman Voittaja -näyttelyn Houkutusten Highwayn mestaruuden vei tällä kertaa Koirakoulu Kompanssin ykkösjoukkue.

Suloiset yhdessä – Lyhytkasvuinen Helena ja mittelspitz Liinu ovat kaksi pientä aikuista

Helena Mäkelä haluaa olla muille liikuntavammaisille kannustava esimerkki siitä, ettei liikkumiseen käytettävä apuväline ole este vaan mahdollisuus. Helenan koira Liinu on tottunut emäntänsä aparaattiin niin lenkeillä kuin näyttelykehissäkin.

On aurinkoinen alkukesän aamu ja turkoosinvihreään rollaattoriin nojaava Helena Mäkelä odottaa minua Hämeenlinnan juna-asemalla. Hänellä on leveä hymy ja punertava tukka. Helenan vierellä on Liinu, vuoden ja neljän kuukauden ikäinen musta mittelspitz. Monien muiden ihmisten tavoin myös minä huomaan heidät jo kaukaa.

Juna-aseman taksitolpalla on yksi auto, ja meillä käy tuuri: kaikki taksit eivät ota kyytiinsä koiraa, mutta naiskuski ihastuu Liinuun heti. Kun ovi aukeaa, Liinu hyppää tottuneesti etupenkin jalkatilaan. Helena kiipeää pelkääjän paikalle, ja taksikuski sujauttaa rollaattorin takaluukkuun. Nauru ja puhe pulppuavat etupenkiltä katkeamatta koko matkan Helenan asunnolle.

helenaliinuHelena syntyi maaliskuussa 1953. Jo syntyessään hän poikkesi ulkoisesti muista lapsista: hänellä oli lyhyet raajat ja niissä virheasentoja, nivelet olivat jäykät ja sormet lyhyet. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1994, Helena sai diagnoosin. Hänellä on diastrofia.

Diastrofia on Suomessa tavallisin lyhytkasvuisuuden muoto, ja sitä sairastaa noin 180 ihmistä. Sairautta ei voi parantaa lääkkeillä, ja siihen kuuluvat tekonivelleikkaukset aikuisiällä. Helenalla on tekonivelet polvissa, lonkissa ja olkapäissä. Viime aikoina myös kyynärpäät ovat alkaneet vihoitella, joten niiden leikkaus on edessä lähitulevaisuudessa.

Diastrofiaa sairastava tarvitsee säännöllistä fysioterapiaa. Myös erilaiset apuvälineet, kuten erityiskengät tulevat usein tarpeeseen. Diastroofikon kotiin joudutaan yleensä tekemään muutostöitä: 129-senttisen Helenan keittiön yläkaapit laskeutuvat sopivalle korkeudelle nappia painamalla ja vaatehuoneen tangot on ripustettu niin, että lyhytkasvuinen asukas ylettyy niihin.

Rappukäytävän ovi on raskas, joten Helena kulkee asuntoonsa takapihan terassille johtavaa liuskaa pitkin.
Rappukäytävän ovi on raskas, joten Helena kulkee asuntoonsa takapihan terassille johtavaa liuskaa pitkin.

Oli alkuvuosi 2013, kun Liinu vietti elämänsä ensimmäisiä viikkoja auralaisessa pentulaatikossa. Datanomiksi opiskellut Helena oli saanut tutkintonsa päätökseen pari kuukautta aiemmin. Yhden opintoihin kuuluneista työharjoitteluista ohjasi Kirsi Voutilainen – kahden mittelspitzuroksen omistaja ja sittemmin Helenan hyvä ystävä. Toinen Kirsin koirista oli tullut vastikään isäksi, ja Kirsi pyysi Helenaa mukaansa katsomaan vielä alle luovutusikäisiä pentuja.

Helenan elämään on kuulunut koiria lapsuudesta lähtien. Kymmenen koirattoman vuoden jälkeen hänen mielessään oli alkanut kehittyä ajatus pörröisestä ystävästä: Helena ei halunnut jäädä opintojen päätyttyä tyhjän päälle, ja nyt hänellä oli vihdoin aikaa koiralle. Pennun hankkiminen ei kuitenkaan kuulunut suunnitelmiin, kun Helena eräänä alkukevään päivänä lähti ystävänsä seuraksi Auraan.

Muutamaa viikkoa myöhemmin, pääsiäislauantaina, Kirsi toi ohikulkumatkallaan Helenalle odotetun, pienen mustan käärön. Helena muistaa päivän hyvin, ja näyttää käsillään, miten pieni Liinu oli.

– Tuohon se päästi ensimmäiset pisut, Helena osoittaa tarkan paikan.

Liinu oli pentuna vauhdikas riiviö. Se pureskeli Helenan kodin seiniä, ovenpieliä ja sohvanjalkoja. Kolttosista pahin oli se, kun pentu kalusi moottoroidun sängyn pohjassa kulkevat johdot rikkoen kolmentuhannen euron arvoisen vuoteen.

Sisäsiistiksi Liinu oppi kahdeksan kuukauden ikäisenä. Koulutuksessa oli omat haasteensa.

– Minua harmitti, kun alussa kaikki neuvoivat kantamaan pennun ulos aina leikin, syömisen ja nukkumisen jälkeen. En minä jaksa nostaa Liinua, Helena kertoo.

Helena ei pysty myöskään kumartumaan, joten koirankakat jäävät lenkin varrelta keräämättä. Tästä tunnollisella koiranomistajalla on joskus huono omatunto.

Kun on aika lähteä ulos, Liinu hyppää tottuneesti terassin penkille ja Helena kiinnittää sen kaulapantaan nahkaisen hihnan. Joskus käytössä on flexi, mutta nahkahihna on rollaattorin kanssa helpompi ja ennen kaikkea turvallisempi.
Kun on aika lähteä ulos, Liinu hyppää tottuneesti terassin penkille ja Helena kiinnittää sen kaulapantaan nahkaisen hihnan. Joskus käytössä on flexi, mutta nahkahihna on rollaattorin kanssa helpompi ja ennen kaikkea turvallisempi.

Kun istun ruskealla kangassohvalla haastattelemassa Helenaa, Liinu kiipeää tasaisin väliajoin syliini kerjäämään rapsutuksia. Se haluaa olla huomion keskipiste. Helena nostaa pihdeillä maasta kumisen virtahevon ja heittää sen makuuhuoneeseen johtavalle käytävälle. Liinu syöksyy heti perään. Hippo on sen lempilelu.

Liinu vihaa rullaluistelijoita ja pyöräilijöitä, mutta muuten se tulee toimeen kaikkien kanssa. Kun Helena lähtee pois kotoa, Liinu protestoi haukkumalla, ja kun hän palaa, Liinu istuu odottamassa.

Helena ja Liinu asuvat kaksikerroksisen pienkerrostalon alakerrassa. Samassa pihapiirissä asuu paljon koiraihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa Liinun hoidossa ja lenkityksessä. Myös Helenan avustaja ulkoiluttaa Liinua toisinaan.

– Jos käsiäni joudutaan operoimaan, tarvitsen Liinun hoidossa paljon apua. Joskus on käynyt mielessä sekin, että ai kamala, jos joudun luopumaan Liinusta ja antamaan sen jollekin toiselle. Se on pahin painajaiseni, Helena toteaa vakavana.

helenaliinu3Vaikka lenkeillä tahti on rauhallinen, Liinun elämässä riittää aktiviteetteja. Heti ensimmäisenä syksynä Helena vei sen pentukoulutukseen, jota seurasi arkitottelevaisuuskurssi. Lisäksi kaksikon harrastuksiin kuuluvat näyttelyt, kotiin on hankittu dobo-pallo ja haastattelua seuraavana päivänä alkavat rally-toko-harjoitukset.

Liinun polvet tutkittiin terveiksi maaliskuussa, joten nyt se voisi aloittaa myös agilityn – kunhan vain sopiva ohjaaja löytyisi, sillä jo agilitykentälle pääseminen on rollaattorin kanssa vaikeaa. Apuväline on hankala myös pitkällä nurmikolla tai lumisena talvena. Yksi Helenan suurista haaveista on päästä metsälenkille Liinun kanssa.

– Kun katson esimerkiksi Facebookista ihmisten kuvia kauniista metsämaisemista, tulee sellainen olo, että minä en pysty. Se ottaa päähän, Helena harmittelee.

Helena on esittänyt Liinun nyt kolmessa match showssa, joista paras tulos on sinisten kolmas. Hän tarvitsee apua, kun koira pitää nostaa pöydälle, mutta muuten esittäminen sujuu ongelmitta. Hyvä menestys mätsäreissä kannustaa parivaljakkoa eteenpäin myös muissa harrastuksissa.

– Eräässä mätsärissä tuomari liikutti meitä vain aivan vähän. Nykyään sanon joka kerta, että meitä voi liikuttaa aivan samalla tavalla kuin muitakin, Helena kertoo.

Liinu tottui nopeasti rollaattoriin, jota Helena käyttää apuna liikkumiseen sekä sisällä että ulkona. Lisäksi Helenalla on sähkökäyttöinen mopo, jonka korissa Liinu matkusti pentuna. Nyt suunnitelmissa on suurempi kori kasvaneelle koiralle mopon takaosaan.
Liinu tottui nopeasti rollaattoriin, jota Helena käyttää apuna liikkumiseen sekä sisällä että ulkona. Lisäksi Helenalla on sähkökäyttöinen mopo, jonka korissa Liinu matkusti pentuna. Nyt suunnitelmissa on suurempi kori kasvaneelle koiralle mopon takaosaan.

Helena on avoin, rohkea ja nauraa paljon. Hän innostuu helposti ja on toisinaan lapsenmielinen. Vaikka hän asuu yksin, hän ei ole yksinäinen, sillä ympärillä on paljon ystäviä ja vahva tukiverkosto. Helena on pahoillaan siitä, että monet vammaiset jäävät yksin neljän seinän sisälle.

Kun Helena tarvitsee apua, hän ei pelkää pyytää sitä. Esimerkiksi kaupassa käydessään hän saa ylähyllyille sijoitetut tavarat pyytämällä apua muilta asiakkailta. Useimmiten ihmiset suhtautuvat Helenaan positiivisesti.

– Joskus jotkut nuoret naureskelevat minulle ja matkivat kävelytyyliäni. Silloin huudan heille, että väärin menee. Joillekin tulee yllätyksenä, että osaan puhua, Helena kertoo.

Nykyään vastaantulijat kiinnittävät huomiota Liinuun eivätkä Helenan vammaan. Lapset esittävät joskus kysymyksiä, mutta Helenan mielestä se on normaalia. Helena toivoo, että torumisen sijaan vanhemmat lähettäisivät uteliaan jälkikasvunsa juttelemaan hänen kanssaan. Olisi tärkeää kertoa lapsille, että maailmassa on erilaisia ihmisiä.

– Vanhemmilla olisi suhtautumisessa enemmän oppimisen varaa. Lapsille voisi hyvin sanoa, että mene tervehtimään. Vaikka jalkani ja käteni eivät toimikaan kunnolla, järki kulkee, Helena muistuttaa.

helenaliinu2Pikkuruinen, vain vähän yli viiden kilon painoinen kiiltäväturkkinen Liinu makaa valkealla matolla pureskelemassa keskittyneesti puruluuta, jota se pitää paikoillaan tassujensa välissä. Liinulla on aina ollut hyvä ruokahalu. Helena on tarkka Liinun syömisestä, sillä taannoisen dieetin seurauksena sen paino tippui lähes kilon. Nykyään Liinu saa kevyttä ruokaa ja paljon kasviksia, ja Helena pitää huolen, että sen kylkiluut tuntuvat oikeaoppisesti pehmeän turkin alla.

Liinussa parasta on sen uskollisuus ja vilpitön rakkaus. Helenan mielestä on ihanaa, kun kotona on aina joku vastassa. Liinun myötä Helenan ulkoilu on lisääntynyt moninkertaisesti, minkä vuoksi hän on joutunut rautakuurille ja muuttamaan ruokavaliotaan.

Pari viikkoa haastattelun jälkeen Helenan Facebook-seinä täytyy kuvista, joissa on vehreitä maisemia ja mätästä onnellisen näköisenä nuuskiva koira. Metsälenkki ei ole enää pelkkä haave, sillä Helena on kiertänyt juhannuspäivänä Liinun kanssa seitsemän kilometrin lenkin Aulangonjärvellä.

Helenaa ja Liinua ei pidättele mikään. Eivät edes märät, kapeat pitkospuut.

Lähde: Lyhytkasvuiset ry

Teksti ja kuvat: Suvi Salminen