Suloiset yhdessä – Lyhytkasvuinen Helena ja mittelspitz Liinu ovat kaksi pientä aikuista

Helena Mäkelä haluaa olla muille liikuntavammaisille kannustava esimerkki siitä, ettei liikkumiseen käytettävä apuväline ole este vaan mahdollisuus. Helenan koira Liinu on tottunut emäntänsä aparaattiin niin lenkeillä kuin näyttelykehissäkin.

On aurinkoinen alkukesän aamu ja turkoosinvihreään rollaattoriin nojaava Helena Mäkelä odottaa minua Hämeenlinnan juna-asemalla. Hänellä on leveä hymy ja punertava tukka. Helenan vierellä on Liinu, vuoden ja neljän kuukauden ikäinen musta mittelspitz. Monien muiden ihmisten tavoin myös minä huomaan heidät jo kaukaa.

Juna-aseman taksitolpalla on yksi auto, ja meillä käy tuuri: kaikki taksit eivät ota kyytiinsä koiraa, mutta naiskuski ihastuu Liinuun heti. Kun ovi aukeaa, Liinu hyppää tottuneesti etupenkin jalkatilaan. Helena kiipeää pelkääjän paikalle, ja taksikuski sujauttaa rollaattorin takaluukkuun. Nauru ja puhe pulppuavat etupenkiltä katkeamatta koko matkan Helenan asunnolle.

helenaliinuHelena syntyi maaliskuussa 1953. Jo syntyessään hän poikkesi ulkoisesti muista lapsista: hänellä oli lyhyet raajat ja niissä virheasentoja, nivelet olivat jäykät ja sormet lyhyet. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1994, Helena sai diagnoosin. Hänellä on diastrofia.

Diastrofia on Suomessa tavallisin lyhytkasvuisuuden muoto, ja sitä sairastaa noin 180 ihmistä. Sairautta ei voi parantaa lääkkeillä, ja siihen kuuluvat tekonivelleikkaukset aikuisiällä. Helenalla on tekonivelet polvissa, lonkissa ja olkapäissä. Viime aikoina myös kyynärpäät ovat alkaneet vihoitella, joten niiden leikkaus on edessä lähitulevaisuudessa.

Diastrofiaa sairastava tarvitsee säännöllistä fysioterapiaa. Myös erilaiset apuvälineet, kuten erityiskengät tulevat usein tarpeeseen. Diastroofikon kotiin joudutaan yleensä tekemään muutostöitä: 129-senttisen Helenan keittiön yläkaapit laskeutuvat sopivalle korkeudelle nappia painamalla ja vaatehuoneen tangot on ripustettu niin, että lyhytkasvuinen asukas ylettyy niihin.

Rappukäytävän ovi on raskas, joten Helena kulkee asuntoonsa takapihan terassille johtavaa liuskaa pitkin.

Rappukäytävän ovi on raskas, joten Helena kulkee asuntoonsa takapihan terassille johtavaa liuskaa pitkin.

Oli alkuvuosi 2013, kun Liinu vietti elämänsä ensimmäisiä viikkoja auralaisessa pentulaatikossa. Datanomiksi opiskellut Helena oli saanut tutkintonsa päätökseen pari kuukautta aiemmin. Yhden opintoihin kuuluneista työharjoitteluista ohjasi Kirsi Voutilainen – kahden mittelspitzuroksen omistaja ja sittemmin Helenan hyvä ystävä. Toinen Kirsin koirista oli tullut vastikään isäksi, ja Kirsi pyysi Helenaa mukaansa katsomaan vielä alle luovutusikäisiä pentuja.

Helenan elämään on kuulunut koiria lapsuudesta lähtien. Kymmenen koirattoman vuoden jälkeen hänen mielessään oli alkanut kehittyä ajatus pörröisestä ystävästä: Helena ei halunnut jäädä opintojen päätyttyä tyhjän päälle, ja nyt hänellä oli vihdoin aikaa koiralle. Pennun hankkiminen ei kuitenkaan kuulunut suunnitelmiin, kun Helena eräänä alkukevään päivänä lähti ystävänsä seuraksi Auraan.

Muutamaa viikkoa myöhemmin, pääsiäislauantaina, Kirsi toi ohikulkumatkallaan Helenalle odotetun, pienen mustan käärön. Helena muistaa päivän hyvin, ja näyttää käsillään, miten pieni Liinu oli.

– Tuohon se päästi ensimmäiset pisut, Helena osoittaa tarkan paikan.

Liinu oli pentuna vauhdikas riiviö. Se pureskeli Helenan kodin seiniä, ovenpieliä ja sohvanjalkoja. Kolttosista pahin oli se, kun pentu kalusi moottoroidun sängyn pohjassa kulkevat johdot rikkoen kolmentuhannen euron arvoisen vuoteen.

Sisäsiistiksi Liinu oppi kahdeksan kuukauden ikäisenä. Koulutuksessa oli omat haasteensa.

– Minua harmitti, kun alussa kaikki neuvoivat kantamaan pennun ulos aina leikin, syömisen ja nukkumisen jälkeen. En minä jaksa nostaa Liinua, Helena kertoo.

Helena ei pysty myöskään kumartumaan, joten koirankakat jäävät lenkin varrelta keräämättä. Tästä tunnollisella koiranomistajalla on joskus huono omatunto.

Kun on aika lähteä ulos, Liinu hyppää tottuneesti terassin penkille ja Helena kiinnittää sen kaulapantaan nahkaisen hihnan. Joskus käytössä on flexi, mutta nahkahihna on rollaattorin kanssa helpompi ja ennen kaikkea turvallisempi.

Kun on aika lähteä ulos, Liinu hyppää tottuneesti terassin penkille ja Helena kiinnittää sen kaulapantaan nahkaisen hihnan. Joskus käytössä on flexi, mutta nahkahihna on rollaattorin kanssa helpompi ja ennen kaikkea turvallisempi.

Kun istun ruskealla kangassohvalla haastattelemassa Helenaa, Liinu kiipeää tasaisin väliajoin syliini kerjäämään rapsutuksia. Se haluaa olla huomion keskipiste. Helena nostaa pihdeillä maasta kumisen virtahevon ja heittää sen makuuhuoneeseen johtavalle käytävälle. Liinu syöksyy heti perään. Hippo on sen lempilelu.

Liinu vihaa rullaluistelijoita ja pyöräilijöitä, mutta muuten se tulee toimeen kaikkien kanssa. Kun Helena lähtee pois kotoa, Liinu protestoi haukkumalla, ja kun hän palaa, Liinu istuu odottamassa.

Helena ja Liinu asuvat kaksikerroksisen pienkerrostalon alakerrassa. Samassa pihapiirissä asuu paljon koiraihmisiä, jotka auttavat tarvittaessa Liinun hoidossa ja lenkityksessä. Myös Helenan avustaja ulkoiluttaa Liinua toisinaan.

– Jos käsiäni joudutaan operoimaan, tarvitsen Liinun hoidossa paljon apua. Joskus on käynyt mielessä sekin, että ai kamala, jos joudun luopumaan Liinusta ja antamaan sen jollekin toiselle. Se on pahin painajaiseni, Helena toteaa vakavana.

helenaliinu3Vaikka lenkeillä tahti on rauhallinen, Liinun elämässä riittää aktiviteetteja. Heti ensimmäisenä syksynä Helena vei sen pentukoulutukseen, jota seurasi arkitottelevaisuuskurssi. Lisäksi kaksikon harrastuksiin kuuluvat näyttelyt, kotiin on hankittu dobo-pallo ja haastattelua seuraavana päivänä alkavat rally-toko-harjoitukset.

Liinun polvet tutkittiin terveiksi maaliskuussa, joten nyt se voisi aloittaa myös agilityn – kunhan vain sopiva ohjaaja löytyisi, sillä jo agilitykentälle pääseminen on rollaattorin kanssa vaikeaa. Apuväline on hankala myös pitkällä nurmikolla tai lumisena talvena. Yksi Helenan suurista haaveista on päästä metsälenkille Liinun kanssa.

– Kun katson esimerkiksi Facebookista ihmisten kuvia kauniista metsämaisemista, tulee sellainen olo, että minä en pysty. Se ottaa päähän, Helena harmittelee.

Helena on esittänyt Liinun nyt kolmessa match showssa, joista paras tulos on sinisten kolmas. Hän tarvitsee apua, kun koira pitää nostaa pöydälle, mutta muuten esittäminen sujuu ongelmitta. Hyvä menestys mätsäreissä kannustaa parivaljakkoa eteenpäin myös muissa harrastuksissa.

– Eräässä mätsärissä tuomari liikutti meitä vain aivan vähän. Nykyään sanon joka kerta, että meitä voi liikuttaa aivan samalla tavalla kuin muitakin, Helena kertoo.

Liinu tottui nopeasti rollaattoriin, jota Helena käyttää apuna liikkumiseen sekä sisällä että ulkona. Lisäksi Helenalla on sähkökäyttöinen mopo, jonka korissa Liinu matkusti pentuna. Nyt suunnitelmissa on suurempi kori kasvaneelle koiralle mopon takaosaan.

Liinu tottui nopeasti rollaattoriin, jota Helena käyttää apuna liikkumiseen sekä sisällä että ulkona. Lisäksi Helenalla on sähkökäyttöinen mopo, jonka korissa Liinu matkusti pentuna. Nyt suunnitelmissa on suurempi kori kasvaneelle koiralle mopon takaosaan.

Helena on avoin, rohkea ja nauraa paljon. Hän innostuu helposti ja on toisinaan lapsenmielinen. Vaikka hän asuu yksin, hän ei ole yksinäinen, sillä ympärillä on paljon ystäviä ja vahva tukiverkosto. Helena on pahoillaan siitä, että monet vammaiset jäävät yksin neljän seinän sisälle.

Kun Helena tarvitsee apua, hän ei pelkää pyytää sitä. Esimerkiksi kaupassa käydessään hän saa ylähyllyille sijoitetut tavarat pyytämällä apua muilta asiakkailta. Useimmiten ihmiset suhtautuvat Helenaan positiivisesti.

– Joskus jotkut nuoret naureskelevat minulle ja matkivat kävelytyyliäni. Silloin huudan heille, että väärin menee. Joillekin tulee yllätyksenä, että osaan puhua, Helena kertoo.

Nykyään vastaantulijat kiinnittävät huomiota Liinuun eivätkä Helenan vammaan. Lapset esittävät joskus kysymyksiä, mutta Helenan mielestä se on normaalia. Helena toivoo, että torumisen sijaan vanhemmat lähettäisivät uteliaan jälkikasvunsa juttelemaan hänen kanssaan. Olisi tärkeää kertoa lapsille, että maailmassa on erilaisia ihmisiä.

– Vanhemmilla olisi suhtautumisessa enemmän oppimisen varaa. Lapsille voisi hyvin sanoa, että mene tervehtimään. Vaikka jalkani ja käteni eivät toimikaan kunnolla, järki kulkee, Helena muistuttaa.

helenaliinu2Pikkuruinen, vain vähän yli viiden kilon painoinen kiiltäväturkkinen Liinu makaa valkealla matolla pureskelemassa keskittyneesti puruluuta, jota se pitää paikoillaan tassujensa välissä. Liinulla on aina ollut hyvä ruokahalu. Helena on tarkka Liinun syömisestä, sillä taannoisen dieetin seurauksena sen paino tippui lähes kilon. Nykyään Liinu saa kevyttä ruokaa ja paljon kasviksia, ja Helena pitää huolen, että sen kylkiluut tuntuvat oikeaoppisesti pehmeän turkin alla.

Liinussa parasta on sen uskollisuus ja vilpitön rakkaus. Helenan mielestä on ihanaa, kun kotona on aina joku vastassa. Liinun myötä Helenan ulkoilu on lisääntynyt moninkertaisesti, minkä vuoksi hän on joutunut rautakuurille ja muuttamaan ruokavaliotaan.

Pari viikkoa haastattelun jälkeen Helenan Facebook-seinä täytyy kuvista, joissa on vehreitä maisemia ja mätästä onnellisen näköisenä nuuskiva koira. Metsälenkki ei ole enää pelkkä haave, sillä Helena on kiertänyt juhannuspäivänä Liinun kanssa seitsemän kilometrin lenkin Aulangonjärvellä.

Helenaa ja Liinua ei pidättele mikään. Eivät edes märät, kapeat pitkospuut.

Lähde: Lyhytkasvuiset ry

Teksti ja kuvat: Suvi Salminen