kirjoituskilpailu

Jatkokertomus: Siipirikko, osa 3/3

Aurinko oli noussut valaisemaan sumuisen, puuttoman alueen, jonka halkaisi toiselta puolelta lampi, toiselta puolelta tammimetsä. Tuuli oli pysähtynyt, linnut eivät laulaneet. Jokapuolella oli hiljaista, aivan kuin kaikki odottaisivat.

Hiljaisuuden rikkoi vain hitaasti kuohuva vesiputous lammen reunalla, josta nousi valtava jyrkänne. Taivas oli pilveetön, ja sumu alkoi hälvetä auringon kuivattaessa niittyä. Jossain kauempana kuului jonkin pikkulinnun viimeinen rääkäys, kun jokin petoeläin saalisti viimeisiä ruokiaan ennen päivän alkamista.

Joule kääntyi päättäväisenä vastaanottamaan suurempansa saapumisen. Kiira ei kiinnittänyt toiseen huomiota, ei edes vaihtanut katsetta. Valkoturkki kulki päättäväisenä kohti pelosta vapisevaa Chamalionia. Joule siirtyi muutaman askeleen sivulle, poikittain Chamalionin ja Kiiran väliin. Hukka siirsi vihreiden silmiensä katseen Kiiraan. Kiira joutui pysähtymään, ja siirsi vihdoin katseensa Jouleen.

”Tämä on sinun mahdollisuutesi kadota silmistäni. En tahdo vuodattaa vertasi turkilleni, tahdon vain narttuni. Voit kääntyä ympäri ja jatkaa matkaasi, eikä sinun tarvitse enää koskaan katsoa taaksesi.” Kiira sanoi ja vilkaisi kirjoturkkia Joulen takaa.

Joule pörhisti niskavillojaan ja kääntyi suoraan kohti valkeaa sutta. Uroksen kuononselkään ilmestyi ryppyjä, kun valkea hammasrivistö paljastui huulten alta. Kiira kohotti häntänsä pystyyn ja laski päätään hieman paljastaen itsekkin hammasrivistönsä haastajalle.

Kumea murina kantautui molempien urosten kurkusta. Chamalion kohotti hieman häntäänsä ja kohottautui seisomaan kunnolla.

Lopulta Kiira hyökkäsi. Joule lähti itsekkin liikkeelle, ja kaksikko törmäsi yhteen. Sudet nousivat takajaloilleen ja iskivät leukojaan yhteen toistensa edessä, pyrkien tarraamaan ihoon samalla, kun etutassut potkivat vastapuolen rintakehää ja kaulaa. Ilmaa halkoi yhteenlyötyjen hampaiden louskutus. Sudet tumahtivat takaisin maahan ja lähtivät kiertämään toisiaan, loikaten pian taas hyökkäykseen.

Joule tarrasi kiinni Kiiran rintakehästä jolloin valkoturkki joutui keskeyttämään hyökkäyksen. Kiira ärähti tyytymättömänä tilanteeseen. Joulen vahvat leuvat pureutuivat tiukasti kiinni lihaan.

Kiira käänsi päätään hieman ja iski valkeat hampaansa tuhkaturkin paljaaseen selkään. Veri tirskahti kosteaan maahan, ja Joule joutui kivun sävyttämänä päästämään irti. Molemmat vuotivat jälleen verta.

”Sinä et voi voittaa tätä taistelua.” Kiira sanoi, ja oli lähdössä jälleen hyökkäykseen, kun yllättäen joku tarrasi tämän takajalkaan kiinni. Kiira käänsi katsettaan ja irvisti tyytyväisenä, nähdessään Chamalionin roikkuvan tämän jalassa kiinni.

Joule ynähti ja syöksyi liikkeelle – liian myöhään. Kiiran suuret leuat avautuivat puremaan, ja nopealla repäisyllä Chamalion oli irti mustasta tassusta. Kiira puri leukansa kiinni nartun kaulaan ja repäisi. Joule pysähtyi kesken hyökkäyksen ja jähmettyi paikoilleen.

”CHAMALION…!” Uros ulahti ja painoi korvansa niskaan.

Chamalionin kaulassa oli ammottava haava, joka vuoti vaarallisesti verta. Kiira tuijotti tyytyväisenä irvistäen kädenjälkeään, ja kääntyi sitten takaisin Joulen puoleen.

”Tämä taistelu taitaa olla nyt turhaa.” Valkoturkki sanoi, nuollen Chamalionin verta huuliltaan. Kirjoturkki itse makasi maassa, silmät puoliummessa, suutaan availlen. Henki kulki juuri ja juuri, mutta verenvuoto tappaisi suden nopeasti.

Joule syöksyi liikkeelle suu avonaisena, aivan varoittamatta. Kiira hypähti taaksepäin, muistamatta lainkaan Chamalionin makaavan takanaan. Uros kompuroi kirjoturkin päällä ja menetti hetkeksi tasapainonsa. Tuolla samaisella hetkellä Joule loikkasi ilmaan ja iski leukansa Kiiran kaulaan.

Kaksikko tumahti maahan hieman kauempana, Kiira maaten kyljellään maassa, Joule pitäen urosta tukevasti leukojensa välissä. Hyökkäyksestä täysin yllättynyt Kiira haukkoi henkeään henkitorven rusentuessa kasaan. Uroksen mustat korvat painuivat vasten niskaa tämän yrittäessä potkia Joulea pois päältään. Tuhkaturkki ei liikahtanutkaan, vaan pursti vahvoja leukojaan lujemmin yhteen. Kuului rusahduksia, ja Kiiran liikkeet hidastuivat. Joule päästi irti ja siirtyi hieman kauemmas. Valkoturkki korisi maassa kieli ulkona, silmät puoliummessa.

”Kiira, sinä et ansaitsisi edes kuolemaa. Et ainakaan nopeaa sellaista.” Joule sanoi. Kiira yritti puhua, vastata uhkauksin, mutta kurkusta suuhun tulviva veri esti sen. Kiira tunsi lämpimän nesteen pulppuavan suustaan ulos, valuvan kaulaansa myöten.

Joule katsoi kuolevaa lajitoveriaan hetken, ja kääntyi sitten ympäri. Vihreät silmät paikansivat nopeasti maassa makaavan Chamalionin. Tuhkaturkki ynähti ja kiirehti kirjavan vierelle. Chamalionin eriparisilmät siirtyivät hitaasti katsomaan vierelleen saapunutta.

”J-joule…. Oletko se sinä..?” Narttu kuiskasi hiljaa. Joule kävi makaamaan Chamalionin vierelle ja painoi häntänsä toisen pienen ruumiin päälle.

”Olen tässä, hss, ei mitään hätää.. Kyllä sinä paranet..” Uros puhui hiljaa, ja alkoi nuolla pienemmän haavaa puhtaaksi. Chamalion yritti naurahtaa, mutta yritys päätyi yskäisyyn.

”Ei, en minä taida tästä enää..” Narttu sopersi ja siirsi tassuaan hieman eteenpäin.

”Joule, kiitos.” Narttu kuiskasi ja huokaisi raskaasti. Verta oli vuotanut jo aivan liikaa.

Joule ravisteli päätään ja nousi ylös. ”Minä en anna sinun kuolla siihen.” Tuhkaturkki sanoi hätää äänessään, ja työnsi kuononsa hitaasti Chamalionin pienen ruumiin alle. Varovaisesti uros nosti pienemmän selkäänsä ja suuntasi varovaiset askeleensa lammen rannalle.

Aurinko lämmitti enemmän kuin aijemmin, mutta linnut eivät vieläkään laulaneet. Joule astui viileään veteen Chamalion selässään kahlaten niin syvälle, että kirjoturkki saisi juotua. Nartun pää lepäsi uroksen niskalla, tassut olivat levällään uroksen oikealla ja vasemmalla kyljellä.

”Juo, Chamalion.” Joule käski, ja kumartui alemmas. Narttu raotti silmiään ja laski päätään alemmas, lipoen varovaisesti viileää vettä kurkkuunsa. Chamalion joi hitaasti, mutta Joule jaksoi odottaa. Loukkaantunut uros kannatteli kirjoturkkia hievahtamatta, varoen häiritsemästä valmiiksi vaikeaa yritystä juoda vettä. Lopulta Chamalion nosti päänsä takaisin uroksen niskan päälle ja ummisti väsyneenä silmänsä.

Tuhkaturkki kahlasi syvemmälle ja antoi veden puhdistaa itsensä, sekä pahasti haavoittuneen Chamalionin. Viileä vesi virkisti kirjoturkkia hieman, ja tämä jaksoi hieroa kuonoaan uroksen niskaan. Joule hymähti ja kahlasi rantaan nousten maalle hitaasti, varoen tiputtamasta raitaturkkia maahan. Uros suuntasi kulkunsa Kiiran luo.

Kiira makasi liikkumattomana maassa. Uroksen siniset silmät olivat lasittuneet katsomaan tyhjyyteen, eivätkä kyljet enää kohoilleet. Maa valkoturkin ympärillä oli värjäytynyt punaiseksi.

”Katso, Chamalion. Hän ei enää koskaan satuta sinua.” Narttu avasi silmänsä ja katsoi kuollutta ruumista hetken. Chamalion tunsi kylmien väreidet kulkevan pitkin niskaansa, mutta hämmästyksekseen narttu ei tuntenut ikävää kuollutta kohtaan.

”Älä sääli kuolleita. Sääli eläviä.” Kiira oli joskus sanonut, kun kaksikko oli törmännyt vanhaan sudenraatoon. Susi piilotti kapean kuononsa Joulen paksuihin niskavilloihin ja huokaisi syvään.

”Kiitos, Joule.” Tämä lausui uudelleen.

Joule kääntyi ympäri ja lähti astelemaan hitaasti kohti metsänreunaa. Chamalion roikkui uroksen selässä silmät kiinni, vastustamatta lainkaan. Aurinko lämmitti raitaturkin selkää samalla, kun uroksen vahva selkä lämmitti nartun vatsaa.

Tuuli alkoi heilutella Chamalionin pystyssä törröttävää harjasta puolelta toiselle. Tuuli tunkeutui keinuttamaan hennosti myös Joulen kosteaa, verestä puhdistunutta turkkia. Kaksikko lähestyi metsänrajaa hitaasti, puhumatta sanaakaan. Joule tiesi nartun olevan heikkona, erittäin heikkona, eikä tahtonut häiritä nyt rentoutuneelta vaikuttavaa sutta lainkaan.

Viereiseen puuhun lensi satakieli, joka katseli kahta sutta hetken. Joule siirsi katseensa lintuun ja kohotti korvansa pystyyn. Lintu hyppäsi siipiään kevyesti räpäyttäen hieman eteenpäin tummalla oksalla ja kohotti sitten päänsä kauniiseen lauluun.

Lyhyen laulunsa jälkeen lintu tipahti elottomana maahan.

Jatkokertomut päättyy tähän.

Essi Savolainen Siipirikko

TEKSTI JA KUVITUS: ESSI SAVOLAINEN. Siipirikko-novelli voitti Kuonon järjestämän kirjoituskilpailun.

Jatkokertomus: Siipirikko, osa 2/3

Vain minuutteja myöhemmin uros saapuikin metsästä kevyesti hölkäten. Se asteli raitaturkin luokse hymysuin, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

”Hei rakas, minulla oli vähän menoja. Mutta nyt olen taas täällä– ja voi sinua, sinähän olet ihan märkä, annahan, tule tänne, minä voin lämmittää sinua.. Voi että, kun sinä et osaa pitää huolta itsestäsi lainkaan..” Kiira höpisi ja istuuntui pienempänsä vierelle, painaen leukansa tuon otsalle.

Chamalion tärisi kylmästä, eikä sanonut sanaakaan. Kiira hymyili tyytyväisenä ja ummisti hetkeksi silmänsä. Oranssinkirjava turkki valui hiljalleen vettä maahan.

Joule oli jättänyt jälkeensä hajujäljen, joka valitettavasti leijaili myös Kiiran kuonoon. Sillä sekunnilla, kun valkoturkki tajusi vieraan uroksen olleen paikalla, uros irrottautui Chamalionista ja iski hampaansa nartun niskaan.

”Kuka saatana täällä on ollut? Saastainen narttu, oletko sinä pettänyt minua?!” Kiira huusi pidellen hampaillaan kirjoturkkia paikoillaan.

Chamalion ulisi kivusta kykenemättä vastaamaan. Miksei Kiira voinut huomata, ettei kirjoturkki itse tuoksunut vieraalta urokselta? Luulisi Kiiran tietävän, tuoksuihan hän itse vähintään kerran viikossa vieraalta nartulta. Mutta Chamalion ei koskaan valittanut. Tälläkin hetkellä vieraan nartun haju oli vahvana valkoisessa turkissa.

Kiira painoi huutavan Chamalionin maahan ja päästi irti. Uros nosti etutassunsa kirjoturkin vertavuotavan niskan päälle, jottei tuo pääsisi karkuun.

”Arvasin, sinä olet tuollainen likainen lumppu… Juokset samantien toisen luokse, kun minä käännän selkäni, hah… Tajuatko, millainen olet? Saastainen. En minä enää tarvitse sinua.” Kiira sanoi naurahdellen, hampaat irvistyksen lomassa vilahdellen.

Kiira siirsi painoaan Chamalionin niskaan hiljalleen enemmän ja enemmän. Narttu haukkoi happea hädissään. Susi tunsi silmiensä kostuvan, ja kyyneleitä lähti vuotamaan pitkin valmiiksi märkiä poskia. Onneksi oli yö, eikä puita eroittanut niin paljoa – ei näyttänyt niin pelottavalta, kun näkö alkoi jälleen sumentua. Nuorekko tunsi lihaksiensa rentoutuvan ja tajunnan alkavan hipoa rajamaita.

Vain hetkeä ennen tajunnanmenetystä Chamalion kuuli raivoisan haukahduksen jostain kaukaisuudesta, jonka jälkeen kaikki pimeni.

Tällä kertaa tajunta palasi yllättävän nopeasti, vain minuutteja sen jälkeen kun kirjoturkki oli pyörtynyt. Mutta susi näki sumeasti, eikä pystynyt nousemaan. Aivot eivät tuntuneet saavan tarpeeksi happea vieläkään. Chamalion makasi mahallaan, nähden sumeasti kaksi hahmoa edessään. Ne liikkuivat nopeasti, loikkivat vuoroin ilmaan ja lentelivät kauemmas.

Hitaasti kuulokin alkoi palata, ja nartun korviin kantautui raivokasta murinaa ja haukahtelua. Ilmassa kajahti ääniä murtuneista luista, ääniä, kun iho repeää ja paljastaa heikot lihakset. Veren haju täytti Chamalionin kuonon, eikä narttu tiennyt, lähtikö haju tälläkertaa hänestä vai jostakusta muusta.

Narttu räpytteli silmiään ja alkoi nähdä selkeämmin.

Joule oli saapunut takaisin, haastanut itseään suuremman taisteluun. Nartun silmät kostuivat jälleen. Molemmat, sekä Joule että Kiira olivat verillä, pahasti haavoittuneita. Chamalion yritti huutaa kaksikkoa lopettamaan – turhaan, ääntä ei vain kuulunut.

Kiira hyökkäsi kohti Joulea, johon tuhkaturkki vastasi avaamalla suunsa valmiiksi vastaanottamaan hyökkäyksen. Kuului hampaiden lousketta, ja kaksikko oli jälleen erillään. Chamalion puristi silmänsä yhteen ja työnsi etutassunsa alleen. Susi nosti eturuumiinsa ylös ja katsoi Kiiraa anellen.

”Lopettakaa…” Kirjoturkki yskäisi ja horjahti, saaden kuitenkin pidettyä eturuumiinsa ylhäällä.

Joule siirsi katseensa huolissaan kohti kirjavaa, jolloin Kiira käytti tilaisuuden hyväksi. Uros hyökkäsi nopeasti, eikä Joule ehtinyt tehdä mitään. Kiiran hampaat tunkeutuivat Joulen kaulaan ja elopaino painoi pienemmän uroksen maahan. Joule korahti henkitorven tukkiutuessa Kiiran leukojen painautuessa yhteen.

Chamalion hätkähti ja repi itsensä väkisin neljälle jalalle. Narttu huomasi korvien alkavan taas sohista, mikä tarkoitti pyörtymistä aivan pian. Silti susi lähti liikkeelle, kohti Joulea pitelevää Kiiraa. Kiira siirsi jäänsinisten silmien katseensa Chamalioniin ja puristi leukojaan tiukemmin yhteen. Joule korahti jälleen ja nyki etutassujaan edestakaisin, yrittäen saada otetta aivan mistä vain, mikä muuttaisi tilannetta. Chamalion tunsi kyyneleiden jälleen tunkevan ulos silmistään.

”Kiira.. Ei hän ole sen arvoinen. Kulutatko kallista aikaasi häneen?” Narttu sanoi ja väänsi väkisin kasvoilleen hymyn. Kiiran ote heltyi hieman, ja Joule sai vedettyä keuhkonsa täyteen happea.

Chamalion askelsi lähemmäs, aivan Kiiran viereen, ja puski päällään toisen kylkeä. ”Tule, rakas, mennään pois.” Narttu kuiskasi ja loi nopean vilkaisun Joulen vihreisiin silmiin. Kirjoturkki toivoi toisen ymmärtävän, että tämä oli pakko tehdä, ettei tuhkaturkki menettäisi henkeään. Chamalion ei voisi sallia sen tapahtuvan hänen takiaan. Kiira irrotti hampaansa pienemmän kaulasta ja lipoi verta huuliltaan.

”Mh, mitä sinä ehdotat, rakkaani? Minulla olisi muutamakin idea..” Susi sanoi naurahtaen ja kääntyi ympäri, kohti täristen seisovaa, puoleta toiselle huojuvaa narttua. Joule jäi maahan haukkomaan henkeään. Chamalion piti kasvoillaan hymyä ja naurahti hellästi.

”Sinähän olet aivan verillä, minun varmaan pitäisi hoitaa haavasi.” Narttu sanoi ja kääntyi, yrittäen vietellä suurempaansa metsään, pois Joulen läheltä. Kiiran silmät suorastaan välähtivät, ja tämä lähti seuraamaan pienempäänsä tyytyväisenä, vilkuilematta lainkaan taakseen.

Joule katsoi hetken kaksikon poistumista, ja nousi sitten hampaitaan purren istumaan. Henki ei kulkenut vieläkään kunnolla, ja olo oli muutenkin heikko. Uros iski tassunsa vihaisena maahan. Miten se saattoikaan antaa Kiiran mennä?

Myöhemmin aamuyöstä Chamalion hölkkäsi pää riippuen takaisin taistelupaikalle, ilman Kiiraa.

Nartun niskan haava oli puhdistettu, samoin selkä, eikä niihin koskenut enää niin paljoa. Raitaturkki oli toivonut löytävänsä Joulen, mutta turhaan. Paikassa, jossa Joule oli maannut, oli enää vain painunut kohta ruohikossa ja pieni lammikko verta. Chamalion istui painauman vierelle ja kosketti hyytynyttä verta etutassullaan.

”Miksi sinä yritit auttaa minua?” Narttu kuiskasi verilammikolle, ja veti sitten tassunsa takaisin.

”Koska kukaan ei ansaitse tuollaista.” Chamalion hätkähti ja kiepsahti ympäri liiankin nopeasti. Niskan haava repesi auki jälleen, ja narttu joutui laskemaan päätään alemmas kivusta irvistäen. Joule seisoi Chamalionin edessä etutassuaan kannatellen, vaalea turkki vereen tahriintuneena. Uros painoi päätään pahoittelevasti alemmas.

”Anteeksi, etten voinut estää mitään.” Tämä sanoi ja laski vihreiden silmiensä katseen maahan.

”Mitä nyt tapahtui, oli välttämätöntä.” Kirjoturkki lausui viitaten Kiiran ja Chamalionin yhteiseen poistumiseen. ”Hän olisi tappanut sinut muuten. Ei sinun tarvitse sitä pahoitella. Hän on puolisoni, ja sinä et saisi puuttua tähän.” Narttu sanoi, nostaen päätään hieman kivusta huolimatta.

Joule pudisti päätään ja hypähti kolmella jalalla hieman eteenpäin.

”Minä en hyväksy tätä.” Uros sanoi ja otti toisen askeleen lähemmäs. Chamalion luimi korvansa vasten niskaa ja veti päätään taaemmas, liikahtamatta kuitenkaan pois. Jälleen askel, toinen, kolmas. Pian uros oli aivan Chamalionin edessä. Kaksikon turkit hipoivat toisiaan, ja kirjoturkki joutui kohottamaan päätään nähdäkseen tuhkaturkin vihreät silmät. Joule hymyili hellästi ja heilautti rohkaisevasti vaaleaa häntäänsä.

Chamalion seisoi paikoillaan. Takajalat alkoivat täristä, josta tärinä eteni hitaasti koko pieneen ruumiiseen. Sudet seisoivat toisiaan vasten hiljaa, sanomatta sanaakaan.

Lopulta Joule painoi leukansa Chamalionin päälaelle. Nartun jokainen lihas jännittyi ja valmistautui – niin, mihin? Kirjoturkki ei tiennyt itsekkään. Susi huokaisi raskaasti ja venytti päätään hieman eteenpäin, työntäen kuononsa Joulen veriseen turkkiin. Uroksen iho tuntui lämpimältä. Vaistomaisesti narttu alkoi puhdistaa haavaa suurempansa kaulasta. Joule seisoi hiljaa ja odotti.

Pian kaulan haava oli puhdistettu. Chamalion henkäisi syvään ja nosti jälleen katseensa uroksen vihreisiin silmiin. Kirjoturkin eriparisilmät porautuivat uroksen omiin, ja pieni hymy nousi myös nartun huulille.

Aurinko alkoi luoda ensimmäisiä valonsäteitään puiden takaa. Chamalion hätkähti ja vetäytyi kauemmas tuhkaturkista.

”Äh, Kiira… Ei.. Jos hän herää.. Tai haistaa sinut..!” Susi panikoi ja vilkuili hädissään ympärilleen.

Joule nilkutti päättäväisenä takaisin kirjoturkin luo, nyt aivan toisen rintakehää vasten.

”Chamalion, älä huoli.” Uros laski päätään ja painoi kuononsa halaukseen vasten kirjavan niskaa. Joule veti keuhkonsa täyteen Chamalionin ominaistuoksua ja vetäytyi sitten irti toisesta.

”Tälläkertaa en anna hänen voittaa. En voi.” Joule sanoi, laskien kipeän etutassunsa maahan. Uros kohotti päänsä ja laski ilmoille kumean ulvonnan. Chamalionin korvat painuivat niskaan ja tämä peruutti askeleen kauemmas.

Ulvonta jatkui kumeana niin kauan, kunnes metsästä kuului vastaus. Tuon jälkeen metsästä ilmestyi verestä puhdistettu Kiira, jonka ainut taistelunmerkki oli oikea takajalka, jota uros joutui hieman varomaan.

Kiiran katse porautui Chamalioniin ja raivostunut ilme kasvoillaan tämä lähti kävelemään hitaasti lähemmäs.

Jatkuu seuraavassa osassa…

Essi Savolainen Siipirikko

TEKSTI JA KUVITUS: ESSI SAVOLAINEN. Siipirikko-novelli voitti Kuonon järjestämän kirjoituskilpailun.

Jatkokertomus: Siipirikko, osa 1/3

Huuto säikäytti linnut lentoon läheisestä puusta. Jotakin oranssinkirjavaa vilahti puiden ohi. Kuului vinkaisu, ja sitten oli taas hiljaista.

”Älä väitä vastaan, älä AINA väitä vastaan kaikesta!” kirjavan hahmon perässä asteli toinen, valkea ja huomattavasti suurempi hahmo.

”Anteeksi, anteeksi Kiira..” Oranssi vaikeroi maassa maaten. Kiira kohotti päätään ylemmäs ja virnisti ylähuuliaan nostaen niin, että koko hammasrivistö näkyi. Suuri, musta tassu nousi hitaasti ylös ja painautui pienemmän kylkeen.

Vanhat tammet narisivat valittavasti kaksikon ympärillä. Kevyt tuuli keinutteli latvustoja edestakaisin. Oli kesäinen iltapäivä, aurinko loi viimeisiä säteitään puiden oksien läpi. Maa oli kuiva mutta antoi silti hieman periksi henkeään haukkovan suden alla.

”Chamalion rakas, en enää montaa kertaa jaksa sanoa tämän olevan viimeinen kerta, kun päästän sinut näin vähällä.” Kiira kuiskasi, ja painoi tassuaan voimakkaammin pienen herkkään kylkeen.

Chamalion avasi oranssin kuononsa ja haukkoi henkeään. Suuret korvat, joiden päässä oli ilvesmäiset tupsut, painuivat niskaa vasten ja eriparisilmät siristyivät. Kirjoturkki yritti kähistä jotain anteeksipyynnön kaltaista, mutta henki ei kulkenut. Ei taaskaan. Silmissä alkoi sumeta, ja maailma lähti vääristymään pienemmän silmissä. Suuret, tummat tammet alkoivat taittua edestakaisin, maa näytti kohoavan. Musta pimeys lähti leviämään silmien reunoilta, ja pian Chamalion oli jälleen tajuton.

Tätä oli jatkunut pitkään. Kiira ja Chamalion, Chamalion ja Kiira. Kaksi nuorta sudenalkua, kokeilemassa omaa elämää, kaukana alkuperäisistä laumoistaan. Kiira oli valinnut Chamalionin, ehkäpä juuri nartun omituisen turkin takia.

Chamalion oli aivan liian pieni sudeksi, melkein puolet Kiiraa pienempi. Kirjava turkki oli pohjaväriltään oranssi, ja sitä koristivat neljä punertavaa raitaa selässä. Nartun niskaa halkoi puna-valkea harjas, joka jatkui aina hännäntyveen saakka. Lapaluiden kohdalta harjas lähti kasvamaan etutassuja pitkin aina varpaisiin saakka, tosin tassujen harjas oli muusta poiketen täysin punaista. Kirjoturkin toista ylisuurta korvaa halkoi kaksi lovea, jotka oli aiheuttanut – kukas muukaan, kun Kiira. Chamalionin häntä oli hieman normaalia pidempi ja muusta poiketen aivan vitivalkoinen.

Ehkä silmiinpistävin piirre olivat kaksiväriset silmät. Vasen silmä oli jäänsininen, oikea verenpunainen. Kaikkeen tähän oli hieman narttua nuorempi Kiira rakastunut. Kiiran oma väritys oli kovin tavanomainen – valkea turkki mustilla radoilla, tassuilla, maskilla ja korvilla.

Hetken aikaa Chamalion oli kuvitellut olevansa taivaassa. Kuinka tuollainen uros tykästyikään näin kirjavaan ja epänormaaliin sudenalkuun? Nuorikko oli ollut onnellinen. Aina siihen saakka, kunnes mitä omituisimmat riidat olivat alkaneet kummitella kaksikon välillä. Kiira raivosi milloin mistäkin. Uros saattoi vain lähteä ja viipyä reissuillaan päivän, tullen yllättävänkin iloisena takaisin. Mutta Chamalion ei tahtonut välittää tai harmitella moista.

Eihän kotinsakkin hylkäämää siipirikkoa kukaan muu nyt tahtoisi. Siipirikkoa, joka ei koskaan päässyt lentämään pesästä, vaan tippui kerta toisensa jälkeen maahan. Kiira oli tullut kuin pelastava enkeli, tukemaan heikomman elämänalkua.

Läheisen vesiputouksen kohina kantautui hiljaa heräilevän nartun korviin. Chamalion raotti hieman silmiään; oli jo ilta. Narttu oli ollut tajuttomana jo tunteja.

Tajuttomuus oli kerta kerralta jatkunut aina vain pidempään, ja pienessä päässään kirjoturkki pelkäsi, ettei joku kerta heräisi enää ollenkaan. Susi liikutteli tassujaan varovaisesti, mitään ei ollut poikki. Selkään koski, ja puna-valkean harjaksen keskelle oli tullut pienehkö avohaava. Veri oli kuivunut oranssiin turkkiin ja tuntui kiristävän ihoa entisestään.

Chamalion kohotti päätään ja ynähti hampaitaan kiristellen. Otsaakin jomotti kiitettävästi.

Narttu kiepsahti hitaasti vatsalleen ja lipoi huuliaan. Kiiraa ei näkynyt. Nuorikko kohotti hieman kuonoaan ja veti viileää yöilmaa kirsuunsa. Uroksen haju oli vanhaa, toinen ei ollut lähettyvillä. Susi lähti nousemaan ylös tärisevin tassuin. Nartun suuret korvat painuivat niskaan ja silmät puristuivat tiukasti kiinni selästä vihlovan kivun takia. Kuivunut veri ihossa ja turkissa rasahteli antaen ihon venyä.

Chamalion huokaisi raskaasti, lähtien kävelemään hitaasti kohti vesiputouksen synnyttämää, syvää ja viileää lampea. Rannalla narttu astui mustaan veteen ja käveli eteenpäin, kunnes oli kaulaansa myöten vedessä. Lampi oli tuttu, kirjoturkki oli käynyt pesemässä itsestään verta useasti lähiaikoina. Hiljakseen kohti joenuomaa virtaava vesi puhdisti haavan hellävaroen. Chamalion ummisti silmänsä ja kuunteli lumoutuneena vesiputouksen kuohuntaa. Lampi ei ollut kovin suuri, ja siitä lähti pieni joki jatkamaan vesiputouksesta tulevan veden matkaa. Lampi oli lähinnä hiekkapohjainen, ja päivisin vesi oli niin kirkasta, että pohjan näki selvästi.

Yön mittaan taivas alkoi täyttyä tulikärpäsillä, jotka tanssivat kaunista tanssiaan taivaalla. Lammenpinnasta heijastui kärpästen luoma tähtitaivas – oikeita tähtiä ei taivaalla näkynyt. Muutama sammakko kurisi lammen lumpeenlehtien päällä, välillä napaten tulikärpäsen suuhunsa. Oli lämmin kesäyö, ja kaikkialla oli ihanan rauhallista. Chamalion oli oppinut nauttimaan yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta.

”Mitä sinä siellä teet?”

Chamalion säpsähti hereille ajatuksistaan. Nartun korvat nousivat salamana pystyyn ja katse haki huutajaa. Ääni ei ollut Kiiran.

Pian suden katse tavoitti lajitoverin, täysin tuntemattoman sellaisen. Vain hieman Kiiraa pienempi, harmaansävyinen urossusi seisoi rannalla, etutassut vedessä. Chamalionin korvat painuivat hitaasti niskaan ja suu loksahti auki.

”Jo olet ilmestys. Luulin, että olet hukkunut tai vähintäänkin hukkumassa. Hyvä, että sinä olet hengissä! Täällä haisee veri, olethan kunnossa?” Tuntematon höpisi päätään kallistaen.

Kirjoturkki huomasi tärisevänsä, vesi alkoi tuntua kylmältä nartun ohuella iholla. Miten noinkin vaalea susi oli päässyt yllättämään? Narttu kurtisti kulmiaan ja tuhahti. Ehkä se meni yön piikkiin. Tai kivun. Kirjoturkki tarkasteli urosta eriparisilmillään epäilevästi, kuin yrittäen näin päätellä, muten toinen oli paikalle hiipinyt. Chamalion lipaisi märkiä huuliaan ja vilkaisi ympärilleen – Kiira repisi tuolta urokselta silmät päästä, jos narttu puhuisi. Mutta Kiira ei ollut paikalla.

”Olen ihan okei. Ja verta..? En tiedä mistä puhut.” Susi sanoi korviaan luimistaen. Vesi tuntui aina vaan kylmemmältä, joten narttu lähti kahlaamaan rantaan. Olisi turvallisempaa puhua rannalla, kun vesi ei kantaisi puhetta kauas. Chamalion kiersi parin metrin päähän tuhkaturkista ja laski päätään alemmas, ravistellen ylimääräiset vedet turkistaan. Selkää vihlaisi ja hiljainen vingahdus pääsi suden huulilta. Nopea vilkaisu urokseen paljasti huolen toisen kasvoilta. Tietysti märkä turkki paljasti uuden avohaavan – ja lukuiset vanhat puremajäljet. Chamalion ravisteli turkkiaan uudelleen ja mulkaisi toista varoittavasti. Uros taisi tajuta vihjeen, sillä tuo käänsi katseensa pois. Tulikärpäset jatkoivat edelleen hiljaista tanssiaan taivaalla.

”Olen muuten Joule. Saanko udella neidin nimeä..?” Uros kysyi ääni hieman lannistuneempana. Chamalion kääntyi kohti urosta ja ravisteli jälleen turkkiaan. Kirjava turkki sojotti joka puolelle, ja vedestä painavat korvat riippuivat sivuilla. Harjas roikkui nartun otsaa ja selkää vasten, vaikka se oli normaalisti pystyssä. Sudenalku näytti kaikenkaikkiaan kurjalta. Pikainen vilkaus ympäristöön osoitti, ettei Kiira ollut vieläkään lähettyvillä. Oli täysin tyyntä, puolikuu loi valoa taivaalta.

”Chamalion.” Narttu sihahti, viskaisten hermostuneena valkeaa häntäänsä. Selkää kiristi jälleen, kun vedessä avautunut haava yritti kuivua umpeen. Joule luimisti korviaan nartun hermoilulle.

Kiiran tuoksu saavutti Chamalionin tarkan kuonon, ja susi silminnähden hätääntyi.

”Joule, mene pois nyt! Älä kysele, juokse vain pois, äläkä tule takaisin!” Chamalion sanoi ja kääntyi ympäri, katsoen tarkkaavaisena metsää.

Joule kallisti päätään hölmistyneenä ja vilkaisi itsekkin metsää kuin odottaen näkevänsä jotain, mikä nartun säikäytti. Tuhkaturkki luimi korviaan ja viskaisi häntäänsä kummissaan. Chamalionin käytös hermostutti suurempaa. Kirjoturkki kohotti huuliaan ja vilautti urokselle hammasrivistöään, murahtaen samalla vaisusti.

”Mene nyt, äkkiä.” Narttu sihahti hampaidensa välistä, ja laski huulensa takaisin alas.

Kiiran tuoksu tavoitti myös Joulen kuonon, ja tämä astui askeleen taakseppäin. Uros ei tosiaan tahtonut jättää haavoittunutta narttua yksin, mutta kirjoturkki näytti tietävän asiat paremmin. Joule huokaisi ja kääntyi ympäri, juosten lammen reunaa pitkin hetken ja kadoten sitten metsään.

Chamalion vilkaisi tuhkaturkin perään, ja kävi sitten istumaan maahan. Narttu ummisti silmänsä ja valmistautui kohtaamaan Kiiran jälleen.

Jatkuu seuraavassa osassa…

Essi Savolainen Siipirikko

TEKSTI JA KUVITUS: ESSI SAVOLAINEN. Siipirikko-novelli voitti Kuonon järjestämän kirjoituskilpailun.