Apinapinseri Ulpu katosi kotipihaltaan Torniosta 18. tammikuuta 2014. Ulpu oli kateissa tasan viikon ja se sai lisänimekseen Korpisoturi. Tuon viikon ajan Ulpu oli Suomen kuuluisin apina. Tarina opetti etsijöille, että pienikin koira voi selvitä uskomattomissa sääoloissa. Etsintäjoukkoihin osallistunut Noora Rantavuoti myöntää, ettei enää koskaan aliarvioi apinapinsereiden rotuominaisuuksia.
Rantavuoti kertoo Kuonolle päivä päivältä, mitä tapahtui, kun pieni musta Ulpu oli karkumatkallaan hyisessä Torniossa:
”Ensimmäinen päivä
Sain tiedon, että enoni ja äitini yhteisomistuskoira Ulpu on karannut, joten pakkasin kimpsut, kampsut ja koirat autoon, ja ajelin Oulusta Tornioon etsintäavuksi. Koirasta oli muutama näköhavainto aamulta, mutta illalla ei mitään. Päivä meni etsiskellessä, katoamisilmoituksia laittaessa ja hämmennyksen vallassa. Missä se voi olla? Miksi se karkasi, eihän apina karkaa?
Pakkanen kiristyi koko ajan iltaa kohden, nukkumaan mennessä katsoin mittaria, joka näytti kolmeakymmentä pakkasastetta. Tuntui kamalalta mennä lämpimien peittojen alle tietäen, että pieni koira on ulkona.
Toinen päivä
Aamun valjetessa olimme aivan varmoja, ettei Ulpua löydy enää elävänä – oli niin järjettömän kylmä. Aamupäivällä soi puhelin: mies soitti ja sanoi, että on nähnyt Ulpun naapurinsa pihalla. Mitä ihmettä? Voiko se olla? Äkkiä paikan päälle, koiraa ei enää näkynyt, pienen koiran jäljet kylläkin. Kyselimme taloista, josko joku olisi ottanut sisälle pienen koiran. Ei mitään. Kunnes huomasimme, että pienet jäljet menevät erään terassin alle. Ulpu ampaisi sieltä ohjuksen lailla, vilkaisi meitä etsijöitä ja turkki kuurassa kiisi karkuun. Ja katosi. Jäljelle jäi vain epäusko. Miksi se ei tullutkaan tuttujen ihmisten luokse?
Loppupäivä meni etsiskellessä. Illalla kahdeksan aikaan saimme jälleen puhelinsoiton: pari meille täysin tuntematonta tyttöä oli poltellut nuotiota skeittipuistossa. Puidenhakureissulla paikalle oli ilmestynyt pikkuruisia koiranjälkiä. Turhautus! Grillatun kanan haju oli siis houkutellut koiraa, muttei ollut uskaltanut ilmaantua nähtäville. Jatkoimme nuotion polttoa ja lähialueiden haravointia.
Vedin näköhavaintojen suunnilta hajujälkiä kotiin päin, herättäen vastaantulijoissa kummastusta. Harvemmin ilmeisesti kukaan kiskoo perässään sukkahousuja, joissa on kissan märkäruokaa toisessa lahkeessa. Virittelimme myös ensimmäisen loukun, edellä mainitun talon nurkalle. Oletimme, että ruuan tuoksu ja tuttu paikka houkuttaisivat koiran takaisin. Oletimme, että se on yöpynyt sen terassin alla, muutakaan emme voineet. Pakkasta oli edelleen koko päivän kahdestakymmenestäviidestä kolmeenkymmeneen astetta. Vuorokaudesta loppuivat taas tunnit, joten täytyi mennä nukkumaan vailla tietoa koiran olinpaikasta.
Kolmas päivä
Polttelimme nuotiota ja haravoimme lähialueita, mutta koira tuntui hävinneen maan alle. Vasta illalla tuli tämän päivän ainoa näköhavainto, aivan täysin päinvastaiselta suunnalta, kuin mistä olimme etsineet! Osa porukasta jäi polttamaan nuotiota ja grillaamaan, osa lähti tarkistamaan havaintoa.
Tänään saimme paikalle myös jälkikoiran. Se ei ollut koiranetsijäkoira, mutta ajattelimme, että tuskin siinä mitään häviää vaikka kokeilisikin. Koira ilmaisi, että jotakin tässä on ollut, mutta ihmisen hakuun opetetulle koiralle jälkiviidakko oli ehkä turhan haasteellinen. Ristiin rastiin kauriin, ihmisen, jäniksen, koiran, kissan ja vaikka minkä jälkiä. Jätimme paikalle Ulpun oman kuljetuskopan, ruokaa ja peittoja. Ulpulla oli edessään taas uusi yö ulkona.
Neljäs päivä
Tänään ei yhtään ainoaa havaintoa. Yksi mahdollinen havainto, samasta paikasta, jossa Ulpu katosi meiltä toisen karkuripäivän aamuna. Mitään selkeää ei näkynyt. Kuljetuskopallakin oli käynyt vain hiiri syömässä nakkia. Taas kerran alueiden haravointia, jälkien tutkimista, puiden ja pensaiden alusten tarkistamista ja ihmisten pihoilla hyppimistä: ’Meneekö tuon terassin alle jäljet, käyn vilkaisemassa!’ Kiskoimme kanankoipea perässä hajujäljen tekemiseksi, ja virittelimme loukkuja.
Sain vinkin, että eksynyt koira kiertää ympyrää vastapäivään, ja ruksailin karttaan näköhavaintoja. Ällistyin, kun vinkki piti paikkaansa. Lisäksi huomasimme, että Ulpu on ollut todella lähellä kotia koko ajan. Emme enää uskoneet, että se on varsinaisesti eksynyt, se on vain itsepäinen pieni retkeilijä. Etsijät alkoivat olla jo todella uupuneita.
Viides päivä
Virittelimme lisää loukkuja, ja levitimme sanaa, etteivät ihmiset enää saa jättää ruokaa vapaasti tarjolle. Ulpusta tuli täysin varma näköhavainto muutaman sadan metrin päässä kotoa, mutta kun pääsimme omistajan kanssa paikalle, koira oli hävinnyt. Taas. Ulpu tuntui olevan koko ajan askeleen tai kaksi edellä.
Edelleen kamala pakkanen, mutta enää ei ollut pelkoa siitä, että Ulpu paleltuisi. Jos ja kun se oli selvinnyt näin pitkään, sitä eivät ainakaan sääolot lannistaisi. Toisaalta, se alkoi olla jo niin varovainen, ettemme pelänneet myöskään auton alle jäämistä. Ikävä kyllä, alueella on paljon kettuja, ja pelko hiipi mieleen, josko kettu nappaisi Ulpusta välipalan. Silloin sitä ei ainakaan löytyisi, ja epätietoisuushan on pahinta.
Viidennen päivän iltana se oli käynyt kahteen otteeseen samassa loukussa, mutta onnistunut syömään eväät sieltä niin, ettei loukku ollut lauennut. Opimme tästä, että loukun astinlaudalle on laitettava palanen retkipatjaa niin, että vaikka koira astuisikin astinlaudan reunaan, koko astinlauta painuu alas.
Kuudes päivä
Tämä päivä oli kamalin. Ei yhtään havaintoa. Sovimme, että seuraavana päivänä järjestetään suuretsintä, jos Ulpua ei iltaan mennessä löydy. Loukkujen tarkistelua, jäljestystä, turhautumista. Koira oli hukassa tiheään asutulla alueella, miksei sitä löydy? Miksei kukaan ole nähnyt sitä? Onko se enää elossa? Pakkohan sen on olla.
Seitsemäs päivä
Suuretsintäpäivä. Loukuissa ei ollut käynyt ketään yön aikana, joten kokoonnuimme Kokkokankaan koululle. Yllätys oli suuri, kun pihalla oli uskomaton määrä ihmisiä! Jaoimme väen pienempiin porukoihin, ja jokainen porukka lähti haravoimaan tarkkaan aina yhtä tienpätkää. Pyrkimys oli, että ajaisimme koiraa kotia kohti. Ilmeisesti etsintä tuotti tulosta, koska koiran oli pakko lähteä liikkeelle, ja saimmekin 
näköhavainnon! Ulpu oli ampaissut etsijöiden nenän edestä hyvinkin vauhdikkaasti karkuun.
Saimme myöhemmin toisen näköhavainnon puhelimitse, mutta koira oli jo kadonnut siitäkin paikasta. Ilta alkoi jo hämärtää, ja totesimme, että juoksemalla sitä ei kiinni taida saada. Joten ihmiset alkoivat valua koteihinsa, yhtä porukkaa lukuun ottamatta.
Koira oli eräässä metsässä, ja saimme puhelinsoiton: ’En jaksa enää juosta sen perässä, tulkaa äkkiä!’ Soitto kirvoitti toivonkipinän. Enoni, koiran omistaja lähti paikalle, mutta Ulpu juoksi häntäkin karkuun. Sattumien summana tuttavamme oli saanut väsyneen koiran juostua kiinni ja napattua sen syöksyloikalla pusikosta! Kertomansa mukaan, heti kun hän oli koskenut koiraan, se oli ollut oma itsensä. Pussaillut ja heilutellut häntäänsä, ja ollut silmin nähden tyytyväinen karkureissunsa päätökseen. Mahdottoman tyytyväinen Ulpu oli myös päästessään omistajansa syliin.
Puhelimet laulamaan, porukka kokoontui paikalle ja kyllä siinä taisi kaikilla olla enemmän tai vähemmän tippa linssissä. Ulpu vain katseli ympärilleen, söi hakuporukan taskuista löytyneitä herkkuja ja heilutteli häntäänsä. Sen ilme kertoi: ’Kiva kun tulitte! Olen ollut tässä viikon verran retkeilemässä, mitäs te olette touhunneet?’”
Karkumatkansa myötä Ulpusta tuli pienimuotoinen julkkis. Pari päivää Ulpun löytymisen jälkeen aiheesta oli juttu Pohjolan Sanomissa. Huoli Ulpusta oli levinnyt koko Suomeen, ja niin ystävät, tutut kuin tuntemattomatkin olivat sydän syrjällään tuon pikkuisen sissin takia. Kaikkien onneksi tarina päättyi onnellisesti ja pieni korpisoturi pääsi ehjänä takaisin kotiin.
Kuva: Noora Rantavouti
Kerro meille karkuritarinasi ja Kuonon toimittaja Suvi saattaa tehdä juuri teidän tarinastanne jutun. Lähetä tarinasi alla olevalla lomakkeella. Julkaisemme kevään aikana kymmenkunta karkuritarinaa.
[gravityform id=”6″ name=”Karkuritarinat”]
