”Tosi hieno, upea koira, mahtipiski!”
Tässä esimerkki koiranulkoilutuslenkillä käymästäni monologista. Koirani saattoi juuri tulla pyytämättä luokseni tai jättää jonkin pikaruokakääreen poimimatta suuhunsa. Ääneni on kimeä ja täynnä intoa, kun pieni karvapalloni tekee oikein – joskus jopa käskemättä.
Team Click4Change -yhdistyksen blogissa pohdittiin vajaa viikko sitten kehumisen vaikeutta. Tekstin kirjoittaja oli seurannut koiratreenejä, joissa omistajien kiellot ja toruminen kaikuivat koulutustilassa. Koirien, jotka olivat kaiken lisäksi pentuja, kehuminen unohtui ja kouluttaja joutui muistuttamaan siitä toistuvasti. Kieltosana puolestaan tuli kaikilta omistajilta luonnostaan.
Olen itse pahimman luokan kehuja. Kehun hauvaani vuolaasti ja äänekkäästi pienimmästäkin syystä, ja uskon positiivisen vahvistamisen voimaan kuin pappi Raamattuun. ”Superhyvä, mahtava, paras poika”, saatan kimittää, kun koirani lopettaa käskystä lajitoverinsa jätöksen nuuhkimisen. Saan osakseni paljon pitkiä katseita muilta koiranulkoiluttajilta – muista kadun kulkijoista puhumattakaan.
Miksi kehuminen on monille niin vaikeaa ja jopa omituista? Lenkillä ja koiratapahtumissa kuulee vähän väliä erilaisia toruja ja nuhteita: älä mene sinne, älä tee sitä, ei, tuhma. Ylisanojen vuodattaminen sen sijaan on harvinaisempaa, vaikka uskon kaikkien koirien toimivan enemmän oikein kuin väärin.
Jäyhille suomalaisille kehuminen on tunnetusti hankalaa. Koska negatiiviset asiat nousevat meidän silmissämme esiin, jätämme onnistumiset huomioimatta. Saatamme jopa pitää niitä itsestään selvinä. Epäonnistumisia taas emme koskaan unohda nostaa esiin ja paheksua.
Juuri näitä pieniä onnistumisia vahvistamalla koira kuitenkin oppii, minkälaista toimintaa siltä odotetaan. Puhumattakaan siitä, että esimerkiksi lenkin jälkeen on itsellä parempi mieli, kun ajatuksissa ovat päällimmäisenä onnistumisen hetket tuhmuuksien sijaan.
Monille koirille kehu ajaa palkan asian tai toimii ainakin osana sitä. Naksuttimen tapaan kehu toimii lupauksena palkkiosta ja tietona koiralle siitä, että teet oikein juuri nyt, näin toivonkin sinun käyttäytyvän.
Kun koirani tekee oikein – kulkee spontaanista vierelläni hihna löysällä, tulee luokseni pyytämättä tai hidastaa lenkillä vauhtia huomatessaan, että nyt mennään pää viidentenä jalkana liian lujaa – kehun sitä. Estottomasti ja kuuluvasti, taputan hellästi kylkeen, rapsutan nopeasti leuan alta ja saatanpa tipauttaa pieneen kitaan odotetun herkkupalankin.
Minä haluan, että koirani tulee luokseni leveää mittelihymyään hymyillen, iloisena ja reippaana, tietäen saavansa omistajaltaan kehuja ja kannustusta nuhteiden ja haukkujen sijaan. Tietäen, että omistajansa kertoo milloin toiminta on oikeanlaista ja toivottua, sen sijaan, että vain toruisi virheiden sattuessa kuitenkaan ilmaisematta, mitä kyseisessä tilanteessa oikeastaan pitäisi tehdä.
Miksi emme huomioisi niitä oikeita asioita, pieniäkin? Liian usein joutuu todistamaan seuraavan kaltaista tilannetta: koira vetää, nuuskii tai tekee muuta epätoivottua, omistaja kutsuu koiransa luokse ja nuhtelee tätä. Siis nuhtelee, vaikka koira teki juuri kuten oli tarkoituskin ja tuli omistajansa luo. Tuskin tulee ensi kerralla, mietin ja jatkan oman hauvani yltiöpäistä ylistämistä pieninäkin onnistumisen hetkinä.
Lue erinomainen blogikirjoitus aiheesta täältä. Ja muista kehua koiraasi!
Suvi Salminen
Toimittaja
Haluatko sinä kolumnisi tälle palstalle? Lähetä kirjoittamasi teksti ja kuvasi sähköpostitse osoitteeseen suvi @ kuono.fi. Jokaisesta julkaistusta kolumnista lähetämme pienen koiramaisen palkinnon!
