HUOMIO! Asian arkaluontoisuuden ja äärimmäisen typeryyden vuoksi julkaisemme tämän artikkelin poikkeuksellisesti nimettömänä.
Näyttelypäivän aamu. Edellisillan pokeripelit ovat venyneet pikkutunneille ja varsinkin kennelpojaksi rekrytoitu lähes näyttelynoviisi jäisi aamukahdeksalta paljon mieluummin hotelliin nukkumaan, kuin siirtyisi kakilta haisevaan halliin koirien seuraksi.
Katson kelloani. Hyvin on vielä aikaa. Aamiaiselle, jossa jumiudumme molemmat kännyköidemme pariin hetkeksi.
– Pakko käydä vielä vessassa, kaveri toteaa lähinnä tuoremehupainotteisen aamiaisensa päätteksi.
Katson kelloa uudestaan. Eihän tässä mikään hoppu ole.
Koira autoon ja navigaattoriin näyttelypaikan osoite. Kello tikittää, mutta mikään hengenhätä ei vielä ole. Ei kai nyt kukaan todellisuudessa noudata ohjetta ja ole näyttelypaikalla tuntia ennen kehän alkua, niin kuin ohjeissa sanotaan?
Navigaattori ohjaa meidän valtavan kokoisen hallin parkkipaikalle, joka on puolityhjillään. Tiesin, ettei Virossa nyt aina näyttelyjen osallistujamäärät nouse tuhansiin, mutta luulisi nyt tämän kokoluokan näyttelyssä hieman enemmän olevan porukkaa.
Epäilykset hieman heräävät, kun paikalla ei kerta kaikkiaan näy yhtään ainutta koiraa eikä juuri ihmisiäkään.
– Käydäänpä nopeasti katsomassa sisäänkäyntiä, sanon ja vilkaisen jälleen kelloani. No nyt ei enää hirveästi ole aikaa.
Nousemme hallin valtavat portaat sisäänkäyntiin. Ensimmäinen ovi lukossa, toinen ovi lukossa, kaikki ovet lukossa. Ookei… Hetkinen. Lipunmyynnissä näyttää kuitenkin olevan joku nainen. Napakka koputus ovelle. Toinen koputus. Nainen kääntää välinpitämättömästi katseensa millisekunnin ajaksi minuun ja jatkaa sitten puuhiaan.
Kännykkä esiin ja Googleen ”näyttelypaikka”. Samalla silmänräpäyksellä 3G muuttuu GPRS:ksi ja lopulta verkko katkeaa. Kello tikittää uhkaavasti.
Vihdoinkin yhteys! PERKELE! Väärä paikka. Ei kai nyt kukaan edellisenä iltana ennen näyttelyä tarkista, onko näyttelypaikka mahdollisesti vaihtunut, eihän?
Uusi osoite navigaattoriin. Matkaa puolitoista kilometriä. Ajamme tietenkin ensimmäisen mahdollisen risteyksen ohi ja puolentoista kilometrin matka tuplaantuu. Saatamme ehkä ehtiä.
Näyttelypaikka löytyy. Kuin ihmeen kaupalla meidän vuokrapakettiauto ohjataan vain muutaman kymmenen metrin päähän pääovelta. Ehkä sittenkin ehdimme.
Koira autoon ja kamat kantoon. Jaksaakohan kennelpoika raahata häkkiä? Sisään halliin. Käytävä on vain hieman laivankäytävää leveämpi. Tulee olemaan hauska reisssu hipsiä koiran kanssa perille. Missä ilmoittaudutaan? Tuossa ilmoittaudutaan kesäkuussa pidettävään näyttelyyn. Sinne en ainakaan ole menossa. Hiki kaatuu päältä.
Portaat! Halliin on hirvittävän kapeat ja pitkät ja liukkaat ja kamalat portaat! Ei hissiä! Miten minä muutenkin hieman porraskammoisen koiran tästä raijaan? No se on sen ajan murhe.
Kehässä on jo edellisen rodun koirat lopettelemassa. Häkki ei tietenkään mahdu mihinkään. – Voitteko tehdä vähän tilaa, kysyn tutuilta suomalaisilta. Onneksi tilaa löytyi.
Pyydän kaveriani laittamaan viestin kun kehä alkaa. Juoksujalkaa autolle. Kamala hiki.
Koira ulos autosta. Kakkahätä. Koiralla. ARGH! Puhelin piippaa, mutta en ehdi katsomaan. Koira pissailee ja haistelee ja kiinnostuu kaikista koirista. TÄSTÄ EI TULE MITÄÄN!
Vilkaisen kelloa nopeasti. ”Ihan just alkaa” puhelin sanoo. Koiran kanssa pikapujottelua sisään ja portaille.
Koira lyö nelivedon pois päältä. ”En tule”, hän sanoo ja jarruttaa. Onko hissiä, kysyn? Ei ole, vastaavat.
Toisiin portaisiin. Nämä ovat hieman paremmat. Tule nyt. Enkä tule, vastaa koira. Pienellä neuvottelulla alas halliin. Ihmisiä on TODELLA paljon. Ihan tosi paljon. Ja koiria.
Juoksen ja väistelen ja vastaani tulee tuttu suomalainen. ”Sinun pitäisi olla jo kehässä. Anna minulle takki ja mene!”, hän sanoo. En tiedä ehdinkö edes kiittämään. Tuskin.
Kehään. Hiki kaatuu päältä, onneksi koira käyttäytyy. Tuomari tulee luokseni.
”On tainnut koira olla ruoka-aikaan kotona…” hän aloittaa.
OTSIKKOKUVAN KOIRA LIITTYY TAPAUKSEEN
