Ehkä sittenkin koira?
Elettiin loppusyksyä 2010. Olimme juuri muuttaneet pienen tauon jälkeen omistusasuntoon, joka tarkoitti myös sitä, ettei rajoituksia lemmikkieläimistä ollut kuin korkeintaan perheen sisällä. Rakas vaimoni oli aloittanut lemmikistä puhumisen jo aiemmin. Vastaus oli kuitenkin omalta puoleltani ollut aina jyrkkä ei. Kuka hullu nyt haluaisi herätä vapaaehtoisesti aamulla ennen kukonlaulua lenkittämään koiria!
Jotain kuitenkin tapahtui, sillä ryhdyimme hiljalleen selailemaan netin koirasivustoja ja tutustumaan eri rotuihin. Mielessämme oli monia rotuja, mutta koska harrastan metsästystä silloin tällöin, yhtenä kriteerinä oli koira, jota ehkä saattaisin käyttää tuohonkin harrastukseen. Ajatuksissani ei kuitenkaan tuolloin ollut mitään satunnaista sorsa- ja kanalintujahtia kummempaa, joten tuokaan kriteeri ei ollut kovin ehdoton.
Perheessämme on myös kohtuullisen pieniä lapsia, jonka halusimme tietysti ottaa huomioon rodun valinnassa. Koira ei saisi olla luonteeltaan aggressiivinen eikä sellainen, jota ei voisi koskaan päästää silmistään.
Labradorinnoutaja oli yksi vaihtoehdoistamme alusta alkaen. Emme tienneet rodusta juuri mitään, mutta kun vaimo bongasi ilmoituksen sipoolaisista, ruskeista labbispennuista, ei kestänyt kauaakaan kun olimme yhteyksissä Tiny Temptresses -kasvattaja Pauliina Harjuvaaran kanssa.
Pian tuon yhteydenoton ja keskustelun jälkeen olimmekin koko perhe autossa matkalla Sipooseen. Varmuuden vuoksi kiersimme vielä pankkiautomaatin kautta hakemassa varausmaksun, vaikka itse vielä automatkalla yritin tyynnytellä innostusta. Ehkäpä jopa omaani.
