Lupailimme viime viikolla, että aloitamme Tien päällä -juttusarjan Viron matkailusta, mutta aloitammekin Suomen reissaamisesta. Ensimmäisessä osassa lähestymme elävän esimerkin kautta hotellin varaamista ja majapaikassa asiointia, olkaapa hyvät.
Näyttely-, koe- ja muilla reissuilla ei aina olosuhteiden pakosta voi viettää öitään kotona. Siksipä on etsittävä majoitus. Koska koiraihminen on useimmiten joko a) rahaton b) muuten vain köyhä, on budjettimatkailu suositeltavaa.
Itsekin on tullut vuosien saatossa oltua jos jonkinlaisessa majoituksessa. Eräässä ylihinnoitellussa itäsuomalaisessa kuntokeskus/hotellissa tarjoiltiin taannoin reilusti yli 100 euron yöhintaan sairaalasta tuttuja säädettäviä sänkyjä ja dementiaosaston yläkertaa ja toisessa keskisuomalaisessa hotellissa lasten kanssa matkustavan järkytys oli aikamoinen, kun huoneen avaimet luovutettiin paikallisen kapakan tiskiltä puolenyön aikaan yöllä paikallisten poikamiesten kuolatessa seurueemme ja tiettävästi koko kylän ainoaa naista. Vanhempi poikamme uskalsi hädin tuskin silmiään ummistaa, kun pelkäsi junkkareiden tunkeutumista. Hotellihuoneesta ei tässä yhteydessä tuskin tarvitse mainita mitään.
Löytyypä muistista tuoreempikin tapaus, peräti tältä viikonlopulta. Olimme tällä kertaa lähdössä näyttelyreissulle sanotaanko vaikka laajasti ”läntisempään osaan Suomea”. Varailin hotellihuonetta jo pari kuukautta aiemmin ja homma oli selvä.
Saavuimme hotelliimme eilen illalla hyvissä ajoin. Vastassa oli pari hymyileväistä multasormirouvaa, jotka kiiruhtivat hotellin vastaanottoon suoraan takapihan kukkapenkinraivaustalkoista. Sympaattista, ajattelimme. Tällä kertaa lapsia ei ollut mukana, mutta tarvitsimme kaksi huonetta, koska seurueeseemme kuului kolmas, perheen ulkopuolinen henkilö.
Normaali check-in ja tietojen päivitys.
”Mihin aikaan te lähdette aamulla?”, ystävällinen receptionisti kysyi.
”Aika aikaisin, varmaan puoli kahdeksan aikaan.”
”Ahaa, sitten katan teille aamiaisen yläkertaan.”
Hiljaisuus.
”Koska te lähdette niin aikaisin, voisitteko maksaa nyt illalla?”
”Totta kai.”
Siirryimme hotellin maksupäätteen luokse ravintolasaliin. Samalla saimme kuulla seikkaperäisen kuvauksen paikkakunnan tulevan viikonlopun tapahtumista. Viikonloppuna paikkakunnalla vietettäisiin isoja juhlia, joiden syy ei kuitenkaan selvinnyt. Selväksi tuli kuitenkin se, että alkoholi tulisi näyttelemään isoa roolia paikkakuntalaisten tapahtuman viikonlopussa. Ja mikäpä siinä, eihän suomalainen juomiseen suurempia syitä tarvitse. Kippis!
Maksaminen olikin sitten omanlaisensa operaatio. Ensimmäiseksi arvottiin yhdessä tuumin huoneen hintaa ja sitä, paljonko lisämaksu koirasta on. Odotellessa ehdin kaivella kännykästä varausvahvistuksen ja kertoa koirahinnan suuruuden. Asia piti kuitenkin varmistaa vielä erikseen.
Itse maksaminen otti oman aikansa, koska kassakoneesta ei tuntunut löytyvän oikeita koodeja. Kun koodit löytyi ja summa syötetty, korttimaksukone jäi ihmettelemään hyväksi toviksi. (Syy hitauteen selvisi vartin päästä: ”Se olisi se kortti pitänyt syöttää tuohon meidän toiseen korttikoneeseen.”)
Sitten huoneiden luovutus.
”Katsotaanpa, onko näitä teidän huoneita tehty valmiiksi.”, ystävällinen rouva kysyi puolittain kysyvällä äänellä.
”Saattaa olla, että ne on tehty, saattaa olla, että ei.”
Hiljaisuus.
Huoneet olivat valmiina.
”Tässä on sitten tämä sauna, mutta en minä tiedä toimiiko se. Joskus toimii ja joskus ei.”
Hiljaisuus.
Suomalainen hotellielämä on oikeastaan aika sympaattista. Aamupalakin tuli nätisti katettuna yläkerran jääkaappiin:
