Pentuna kaikki näytti vielä todella lupaavalta. Pentueensa paras pentu, oikea komistus. Rotunsa paras -sijoituksia napsui ja olin varma, että käsissäni on tulevaisuuden näyttelytähti. Rodunomaiset harjoitteet sujuivat erinomaisesti. Hitsi vieköön, tästähän tulee vielä upea harrastuskoira kaiken lisäksi!
Pentu sopeutui laumaan todella hyvin. Vanhempi koira otti pennun hyvin huomioon ja koirista tuli nopeasti hyvät ystävykset. Ystävyys on säilynyt näihin päiviin saakka eikä perheeseen taannoin tullut uusi pentukaan ole järjestelmää sotkenut.
Junioriluokkaan tullessa kaikki ei sitten enää mennytkään kuin elokuvissa. Tulevaisuuden näyttelytähti ei rakastanut näyttelyjä eikä hännän heiluttaminen rodulle tyypillisellä tavalla ollutkaan enää kiinnostavaa. Näyttelyissä käyminen tuntui lähinnä ahdistavalta ja muutkin koirat tuntuivat häiritsevän.
Emme juhlineet näyttelytuloksilla. Kun muutamaa kuukautta aiemmin olimme jo maalailleet muotovalion titteliä kotimme palkintohyllylle, vaihtuivat nuo haaveet ”saisi nyt edes erinomaisen” arvostelun näyttelystä. Kaikki näyttelyihmiset tietävät, että ERI on se mistä lähdetään liikkeelle kohti korkeampia sijoituksia.
Erinomaisenkin saaminen oli työn ja tuskan takana. Usein oli tyytyväinen erittäin hyvään ja pahimmassa tapauksessa vain hyvää.
Voisin tietysti potkea pikkutyttömäisesti jalkaa lattiaan ja ryhtyä kiukutelemaan. Miksi minulle kävi näin? Miksi minä, harrastava ihminen saan koiran, jolle suurinta mielihyvää tuottaa rauhassa oleminen, sohvalla makaaminen ja koirapuiston likavedessä uiminen.
Mutta en tietenkään ryhdy. Kaiken kilpailuvietin takana on kuitenkin koiran hyvinvointi ja koiran oma motivaatio. Ainakin minulla. Tiedän toki ihmisiä, joilla asiat eivät näin ole, mutta meidän perheessämme koirien hyvinvointi on ykkösasia ja se kisoissa, näyttelyissä ja kokeissa pärjääminen vasta sijalla kaksi, kolme, neljä tai viisi.
Nyt te tietysti kysytte, että hemmettiäkö siinä valitat? En tietenkään valita. Mutta kyllä luopumisen tuskaa saa kokea. Ja ehkä pitääkin kokea, sillä ilman luopumiseen liittyvää surutyötä ei asioita saa käsiteltyä eikä prosessoitua.
Ja seuraavaksi te ihmettelette: Mitä ihmeen surutyötä? Sinullahan on nuori koira, elämä edessä ja parhaat vuodet tulossa. EIHÄN KOIRASI NYT SENTÄÄN KUOLEMASSA OLE!
Ei tietenkään ole. Eikä harrastuskoiran hankkiminen ole ralliauton hankkimista. Kun ralliauto ei toimi, siihen voidaan vaihtaa osa ja korjata se entistä ehommaksi. Harrastuskoiran kanssa näin ei ole. Kun harrastuskoira ei toimi, sitä ei välttämättä harrastuskoiraksi korjata, halusinpa sitä kuinka kiivaasti tahansa.
Onneksi asiaa ei ole tarvinnut yksin puida. Kasvattaja avasi silmiämme asian suhteen monta kertaa, kun keskustelimme harrastuskoirahuolista. Eikä mikään päätös tietenkään ole tehty lopulliseksi. Tällä hetkellä nyt kuitenkin keskitytään asioihin, jotka tuntuvat mukavalta koiran mielestä.
Muutama viikko sitten teimme kahdestaan näyttelymatkan ulkomaille. Tavallaan tiesimme molemmat, että reissu on meidän reissu todella pitkään aikaan.
Katsoimme laivalle astuessamme toisiamme. Päätös oli tehty. Eihän koira siitä mitään ymmärtänyt. Ehkä. Mutta minä tiesin. Tästä eteenpäin teemme vain asioita, jotka tekevät koiran olon onnelliseksi. Makaamme sohvalla, olemme rauhassa ja uimme koirapuiston likavedessä.
Ja huomasimme molemmat olevamme onnellisia.
Haluatko sinä kolumnisi tälle palstalle? Lähetä kirjoittamasi teksti ja kuvasi sähköpostitse osoitteeseen suvi @ kuono.fi. Jokaisesta julkaistusta kolumnista lähetämme pienen koiramaisen palkinnon!