Kaunotar ja Kulkuri, tuo maailman valloittavin ja ihanin Disney-elokuva. Oikea koiraihmisen suosikkielokuva, eikö totta! Kuono sai käsiinsä kirjan vuodelta 1993 ja totesi, että nykymaailman koiranottokäytännöllä kirjan alku on vähintäänkin kyseenalainen:
Kirja nimittäin alkaa näin:
”Johannes ja Katariina olivat vasta hiljattain menneet naimisiin ja viettivät nyt ensimmäistä joulua uudessa kodissaan. Johannes oli päättänyt tehdä juhlasta ikimuistoisen. Niinpä hän antoi vaimolleen parhaan lahjan, mitä toivoa saattoi: cockerspanielin pennun.”
HERRANJESTAS! Eikös lahjakoirista ja hevosista ole varoiteltu maailman sivu?
Ja kuten arvata saattaa, tarina ei muutu yhtään sen paremmaksi seuraavilla sivuilla. Lahjaksi saatu koira unohtuu ja nuorellaparilla on pian muuta mietittävää:
”Mutta kun kevät kääntyi kesäksi, Johannes ja Katariina leikittivät koiraansa yhä harvemmin. He vain istuivat kylki kyljessä ja haaveilivat jostakin vauvasta.”
Tästä alkaakin Kaunottaren alamäki: hän tapaa hulttiomies Kulkurin, joutuu ilkeän Saara-tädin hoteisiin, hänet häädetään kotoaan kahdesti, hän joutuu pihalle kettinkiin ja niin edelleen.
Niinpä kysymmekin: Millainen tarina Kaunottaresta olisi syntynyt, jos hän olisi tullut perheeseen toivottuna koirana eikä Katariinan lahjana?
