Lokakuun 19. vuonna 2012 koitti kauan odotettu päivä: kolme autoa oli pakattu täyteen ihmisiä ja koiria, jotka lähtivät Viron Rakvereen koiranäyttelyyn. Mukana olivat myös Sanna Nurminen kahden kääpiöpinserinsä Lucan (Multatuli Yuniton) ja Waldon (Grande Gremin’s Griswald) kanssa. Reilun yhdeksän kuukauden ikäinen Luca pääsi näyttelyyn jahtaamaan ensimmäistä juniorisertiään, vajaa kolmevuotias Waldo osallistui muuten vain.
Matkalaiset saapuivat hotelli Katarina Guesthouseen iltayhdeksältä. Perillä tavarat vietiin huoneisiin, koirat ulkoilutettiin ja vietiin myös hotellihuoneisiin. Sen jälkeen ihmiset siirtyivät yhdessä hotellin ravintolaan. Sannan, Lucan ja Waldon kanssa samaan hotellihuoneeseen majoittuivat Sannan ystävä Minna koirineen sekä seurueeseen kuulunut 17-vuotias tyttö, joka ei ollut Sannalle entuudestaan tuttu. Kaikilla oli hauskaa.
Osa ihmisistä oli pikku hiljaa siirtynyt takaisin huoneisiinsa, kun noin kello 22 ravintolaan jäänyt Sanna sai kuulla, että jompikumpi hänen koiristaan oli karannut. Ihmetys oli suuri, ja ensimmäisenä tuli mieleen, että koira olisi luikahtanut ulos huoneen ovesta.
– En edes muista, ketä meitä juoksi ulos. Niin sekaisin koko karmea tilanne veti, että osa näistä piinaavista tunneista on aivan hämärän peitossa, Sanna Nurminen kertoo.
Kun Sanna pääsi pihalle, huoneseurueeseen kuulunut tyttö seisoi siellä neljän koiran kanssa. Mikä kauheinta, hihnassa oli vain yksi kääpiöpinseri: arempi Luca oli ilmeisesti pelästynyt jotain ja juossut niin pitkälle kuin katua jatkui – hihna perässään. Paniikki ja itsesyytökset valtasivat Sannan. Miksei hän tajunnut sanoa, että älä vie koiria ulos?
Vettä satoi, mutta Sanna ja viisi muuta lähtivät välittömästi etsimään Lucaa Rakveren metsistä ja kaduilta. He liikkuivat autolla, kävellen ja juosten ilman sadevaatteita, osa jopa ilman takkia lokakuisen yön pimeydessä. Myös Waldo oli mukana etsimässä koiraystäväänsä.
– Huusin koiraani monta piinaavaa tuntia kaduilla, välillä auton ikkunasta roikkuen ja välillä jalkaisin. Waldoa haukutettiin ympäriinsä siinä toivossa, että Luca kuulee tutun äänen, tuloksetta, Sanna muistelee.
Jossain vaiheessa seurue pääsi metsän laitaan, ja Waldo otettiin ulos sateeseen haukkumaan ja kutsumaan Lucaa. Siitäkään huolimatta pientä karkulaista ei näkynyt. Hetken kuluttua Waldo alkoi nuuskia ja heiluttaa häntäänsä metsän suuntaan. Toivo heräsi. Olisiko Luca mahdollisesti jäänyt hihnastaan jumiin johonkin?
Etsijät lähtivät Waldon johdattamina pilkkopimeään metsään. Taskulamppuja ei ollut, joten metsässä ei nähnyt mitään. Lucaa huudettiin ja Waldo haukkui, mutta metsästä ei kuulunut rasahdustakaan. Etsijöiden oli aika palata hotelliin litimärkinä ja kylmissään. Uni ei kuitenkaan tullut, ja kyyneleet valuivat Sannan poskille. Kaikki hotellin käytävältä kantautuneet äänet herättivät toivon siitä, nainen hotellin vastaanotosta toisi koiran – turhaan.
Lauantaiaamu alkoi valjeta. Hotellin vastaanottovirkailija oli ollut edellisenä iltana yhteydessä poliisiin ja löytöeläinkoteihin sekä tehnyt viroksi katoamisilmoituksen, jota voitiin jakaa ja näyttää ihmisille. Lauantai oli sekava päivä. Osa seurueesta oli välillä näyttelyssä ja pääsi ryhmäkehiin asti, osa etsi kehien aikaan ja välillä Lucaa.
– Tyttö, jolta koira karkasi, ei osallistunut etsintöihin. Tunsin tästä syystä häntä kohtaan välillä suunnatonta vihaa, välillä sääliä. Tiesin kuitenkin, että varmasti hän kärsii myös. Omille tunteilleni en silti mahtanut mitään, enkä pystynyt edes puhumaan tytölle, Sanna kertoo.
Näyttelypaikalta löytyi lisää ihmisiä etsintäpartioon. Metsä, josta Waldo oli edellisenä iltana innostunut, koluttiin uudelleen. Mitään ei kuitenkaan löytynyt ja toivo alkoi hiipua. Kyyneleet valuivat poskille ja Sanna ajatteli, ettei hän enää koskaan näkisi rakasta koiraansa.
Tässä vaiheessa Lucan katoamisilmoitus pyöri radiossa ja etsintää tehostettiin lisäämällä löytöpalkkio. Katoamisilmoitus oli jaettu myös Facebookissa, niin virolaisten kuin suomalaistenkin toimesta. Katoamisilmoitus oli tulossa myös paikalliseen lehteen. Facebookin avulla Rakverestä löytyi muutama suomalainen etsijäkoira, ja toivo alkoi herätä uudelleen.
Sitten tapahtui jotain kauan odotettua: näköhavainto. Sannan ystävä Jenna oli lähtenyt kiertämään maastoa oman koiransa kanssa, ja nähnyt linnan raunioilla koiran juoksevan polun yli hihna perässään. Tässä vaiheessa kaikki osasivat kulkea Rakveressä todella hyvin, ja pian koko seurue olikin siirtynyt raunioille. Tällä kertaa mukana oli myös lamppuja, joiden avulla etsijät hakivat pientä mustaa karkulaista pensaiden seasta. Myös Waldo tuotiin paikalle haukkumaan. Mitään ei kuitenkaan löytynyt.
Paikalle saatiin virolainen etsijäkoira, joka lähtikin innoissaan matkaan. Sanna ja muut etsijät komennettiin pysymään hotellissa, sillä kyseinen koira oli tottunut etsimään ihmisiä, joten kaksijalkaisten hajut vain vaikeuttaisivat sen työtä.
– Siellä me sitten istuimme, koko porukka toimettomina ja toiveikkaina. Tässä välissä ehdin olla hetken puhelimen avulla Facebookissa, ja kyyneleet tulivat taas kun huomasin, miten tutut ja tuntemattomat osallistuivat meidän suruun ja hätään.
Etsijäkoira palasi, mutta se ei ollut löytänyt Lucaa. Raunioille vietiin kuljetuslaatikko ja ruokaa ja lopulta paikalle saatiin myös loukku. Toivoa oli taas: loukku, jossa oli hyvää ruokaa, ja aamulla venäläinen mastiffi kävisi taas paikan päällä etsimässä. Tässä vaiheessa myös takseihin oli laitettu tieto pienestä karkulaisesta.
Oli aika mennä nukkumaan, mutta uni ei taaskaan meinannut tulla. Ajatus kylmettyneestä Lucasta yksin ulkona ilman ihmisiään sai Sannan jälleen itkemään.
Aamulla oli aika tarkistaa loukku. Se oli mennyt kiinni, mutta kun sadesuoja otettiin pois loukun päältä, se paljastui tyhjäksi. Mastiffi oli käynyt jäljestämässä tuloksetta. Myöskään katoamisilmoitusten näyttäminen vastaantulijoille ei ollut tuottanut tulosta: kukaan ei ollut nähnyt mitään.
– Tässä vaiheessa itselläni ei ollut enää lainkaan toivoa jäljellä. Pahinta oli se, ettei tiennyt onko koira elossa vai kuollut, Sanna muistelee.
Sunnuntai oli viimeinen näyttelypäivä, ja pian oli tarkoitus palata kotiin Suomeen. Ajatus Lucan jäämisestä yksin Viroon tuntui kuitenkin kauhealta.
Aamiainen ei meinannut mennä alas, mutta jotain oli pakko syödä. Sannan aamiaishetki keskeytyi kuitenkin nopeasti, sillä Lucasta oli jälleen näköhavainto: tällä kertaa se oli nähty lähellä näyttelypaikkaa, puistossa jossa on lampi. Tällaisia puistoja oli näyttelypaikan lähellä, eivätkä ensimmäisen näköhavainnon tarjonneet rauniotkaan olleet kaukana.
Waldo oli jo viety näyttelypaikalle, mutta se haettiin nopeasti auttamaan ystävänsä etsinnöissä. Sunnuntain kehä jäi sen osalta väliin. Puisto löytyi pian, ja Waldo otettiin ulos haukkumaan ja kiertämään aluetta. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Pian joku huomasi, että tien toisella puolella oli samanlainen puisto, jossa oli myös lampi. Selvisi, että näköhavainto oli samalta aamulta, siis täysin tuore.
Sanna lähti kiertämään puiston lampea yhdessä ystävänsä Minnan sekä Waldon kanssa. Yhtäkkiä Minna huomasi jotain ja alkoi huutaa: ”Tuolla hyppii joku! Se on kääpiöpinseri! Se on Luca! Se on Luca!”
Läheisen aidan takana pomppi iloinen pieni kääpiöpinseri häntä heiluen. Sanna lähti juoksemaan aidalle päin varovasti, ettei hän vain pelästyttäisi Lucaa. Pieni karkulainen tosin oli jo selkeästi tunnistanut omistajansa.
Aita oli Sannaa kainaloihin asti, joten hän ei ylettynyt nostamaan Lucaa sen yli. Aidan takana oli liiterimäinen katos, jossa Sanna arveli Lucan majailleen: pieni poika oli sateista huolimatta aivan kuiva. Onnellinen omistaja yritti rikkoa aitaa saadakseen lemmikkinsä luokseen. Aidan vieressä oli matala lautapino, jonka päälle Luca ymmärsi kiivetä ja josta Sanna sai lopulta autettua koiran kiipeämään aidan yli.
Koiran tatuointi tarkistettiin, jotta kyseessä oli varmasti Luca. Kyyneleet valuivat jälleen pitkin huojentuneen omistajan kasvoja, mutta tällä kertaa ilosta. Lucan panta ja remmi olivat matkan varrella kadonneet, mutta pieni karvakorva löytyi kunnossa isoveljensä Waldon haukun kutsumana.
– Waldo on minulle sankarikoira!
Sanna toivoo Lucan tarinan olevan avuksi ja opiksi kaikille. Hän haluaa kiittää kaikkia niitä monia ihmisiä niin Suomessa kuin Virossakin, jotka osallistuivat Lucan etsintöihin. Sanat eivät riitä kuvailemaan sitä apua ja tukea, jonka nämä ihmiset antoivat näiden tuskaisten päivien aikana.
Kuvat: Sanna Nurminen
