Kuonon perustaja Ville on kirjoittamassa koiraromaania ja päätti jakaa tekeillä olevasta kirjasta ensimmäisen luvun luettavaksi teille seuraavanlaisella saatteella:
”Olen viimeisten viikkojen aikana kirjoitellut jotain, mistä mä toivon, että syntyy joskus romaani. Olen yrittänyt tätä samaa lukuisia kertoja vuosien aikana, joten älkää vielä pidättäkö hengitystänne vielä.
Silti mä oon ajatellu, et teen tän eri tavalla kun aiemmin. Siksi olen möykännyt tästä projektista, että tulis tehtyä. Oon luetuttanu valmiita sivuja vaimo ja yhellä toisella tyypillä. Vaimo tykkäs, toisesta tyypistä en vielä tiedä.
Mietin tossa äsken, että miten tän vois tehdä vielä eri tavalla. Ja sit kysyin Kuonon toimitukselta, että haluisko ne julkaista ekan luvun mun kirjasta. Ja arvatkaa mitä, ne halus!
Ajattelin, että alistetaan tää teksti nyt ainakin ekan luvun verran julkiseen lukuun. Katsotaan sitten, mikä on palaute. Ehkä julkaisen toisenkin luvun vielä. Tai jos palaute on paskaa, niin en julkaise yhtään lukua, kirjoitan vaan.”
– Ville
PS. Jos haluat jeesata, anna lukemastasi jotain palautetta. Jaa, tykkää tai kommentoi. Se auttaisi eteenpäin.
Olkaa hyvät:
1. Luku
”HOMO!”, kuului selkäni takaa vain hetkeä ennen kuin jotain kovaa ja märkää kolahti niskaani. Lumipallo, ajattelin ja käännyin katsomaan. Virhe. Samalla hetkellä toinen kova pallo lävähti naamaani rikkoen hiljattain hankkimani uudet silmälasit. Saatana.
Hamuilin lähes sokeana maasta Polo Sportieni kehyksiä ja sainkin pelastettua silmilleni okulaarinäköisen kappaleen. Sitten iski huoli. Koira! Missä on koira? Ilta oli pimentynyt ja näkökykyni merkittävästi samentunut. Olin tietenkin paniikissa laskenut irti vaaleanpunaisesta hihnasta ja nyt pieni koira oli jossain.
”Penaa!” huutelin jo pientä paniikkia äänessäni.
Mopopojat olivat tipotiessään eikä koiraa näkynyt missään. Ehkä Pena oli säikähtänyt ikihyviksi ja karannut poikia pakoon loppuiäkseen.
”Penaa!” toistin huudon.
”Ole jo hiljaa! Tuollahan se paskoo hiekkalaatikolle.” naapurin alkoholisti huusi parvekkeelta ja nauroi paskaisesti päälle.
Kiirehdin hiekkalaatikolle keräilemään Penan jätökset vaimon Mustista ja Mirristä hankkimiin pinkkeihin kakkapusseihin. Toivottavasti naapurin alkoholisti ei ymmärrä tehdä hiekkalaatikkokakasta isompaa numeroa, nyt ei todellakaan olisi halua lähteä selittelemään taloyhtiön hallituksen perheenisille salmonellan vaaroista tai muusta vastaavasta. Sitä paitsi, riittäisi minullakin raportoitavaa hallituksen isien lasten kolttosista pihamaan perukoilla.
Nappasin pienen valkoisen villakoiran syliini ja puistelin enimmät lumet koirasta.
”Voi sinua pientä höpsykkää”, sanoin ja pussasin Penaa nenään saaden vastaukseksi märän lipaisun. Paskaa. Koira oli syönyt paskaa ja antoi minulle pusun. Salamannopeasti tipautin koiran maahan, oksensin välittömästi, jonka koira tietysti kävi välittömästi keräilemässä parempiin suihin. Pujotin vaaleanpunaisen kukilla koristellut remmin koiran timanttikaulapantaan ja lähdin kävelemään kotia kohti. Koiran mielestä toinen suunta olisi ollut parempi, joten nappasin vähän lujempaa koiraa hihnasta, johon Pena päätti vastata heittäytyä maahan makaamaan. No meneehän se vetämälläkin.
Rappurallin kohdalla koiranpentu ymmärsi hävinneensä taistelun ja suostui tulemaan rappukäytävään.
”Miten meni?” vaimo huikkasi jo sängystä.
”Ihan hyvin.” kuittasin ja pesin hampaani varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Pentu nukahti tyytyväisenä eteiseen.
Minähän en periaatteessa ole koskaan ollut mikään koiraihminen. Vanhemmillani oli joskus ennen syntymääni ollut jonkinnäköinen koira, joka nautti nykyisin jotain maotsetungin kaltaista kulttimainetta.
”Siinä se oli viksu koera, metästi sienet, marjat, siilit, ketut ja oravat ja nouti vielä sorsatkin.” isä muistelee ranskanbulldoggia, jonka myyttisistä saavutuksista olisi riittänyt juttua varmasti parinkin romaanin verran.
Jostain syystä lapsuuteemme ei koira kuitenkaan kuulunut. Aika monella tutullamme on myös ollut aina paljon koiria, mutta kuten monet muistavat, minua on aina ollut vaikea saada edes silittämään koiria. Sori, ei ole minun juttu. Haisevat, kuolaavat ja sähläävät koirat, ei kiitos.
Arvaatte varmaan, miten suhtauduin ajatukseen hankkia perheeseen koira? Ja arvaatte varmastikin, ettei ajatus koiran hankkimisesta ollut minun?
Ei ollut ei. Itse asiassa vastustin koiran hankkimista erääseen tiettyyn pisteeseen asti.
Eräänä syksynä tilanne kuitenkin näytti muuttuvan pahemmaksi. Olimme juuri muuttaneet pienen tauon jälkeen omistusasuntoon, joka tarkoitti myös sitä, ettei rajoituksia lemmikkieläimistä ollut kuin korkeintaan perheen sisällä. Rakas vaimoni oli aloittanut lemmikistä puhumisen jo aiemmin. Vastaus oli kuitenkin omalta puoleltani ollut aina jyrkkä ei. Kuka hullu nyt haluaisi herätä vapaaehtoisesti aamulla ennen kukonlaulua lenkittämään koiria!
Minulle vain sattui käymään niin kuin miehille yleensäkin, häviämme aina kaikki taistelut vaimojemme kanssa, mihin ikinä ryhdymme. Kun katson kotiani, ei se ole lainkaan sellainen lämminhenkinen mummola, kuin olisin halunnut, päinvastoin. Tämä asunto on siloteltu valkoisella Ikealla, mauttomilla modernistien tauluilla ja televisiolla, jonka tärkein ominaisuus ei ole kuvanlaatu vaan tyylikkyys. Ja todella epämukavalla valkoisella nahkasohvalla.
Koirakeskustelussa onnistuin sentään pitämään puolta usean vuoden ajan, paljolti siitä syystä, että asuimme aiemmin vuokralla. Vuokrantajamummo oli niin allerginen, että olisi varmasti päästänyt itsensä päiviltään, jos olisi kuukausittaisella vierailullaan löytänyt asunnostaan edes viittauksen koirankarvaan. Ironista kyllä, ilman perillisiä elänyt miljonäärimummo kuoli vain päiviä oman asuntomme ostamisen jälkeen.
Ja vain päiviä uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen se tapahtui. Erään Ikeareissun päätteeksi vaimo ilmoitti, että meille tulee koira.
”Hyvä on, kunhan sillä voi metsästää.”
”Totta kai.” vaimo sanoi vain pieni epävarmuuden kaiku äänessään.
Eräänä iltana vaimo käski käydä hakemassa auton ja käski minun ajaa pankkiautomaatin kautta. Olimme matkalle katsomaan koiranpentuja.
”Minkä rotuisia?” kysyin uteliaana.
”Kääpiövillakoiran.” vaimo vastasi.
Kääpiövillakoira. Tuo kuuluisa metsästysrotu, jota ei erota talvella lumipallosta ja kesällä rotasta.
Parin tunnin visiitin jälkeen olin leperrellyt kieleni niin pehmeäksi koirakuiskailun Suomen mestarikin olisi jäänyt kakkoseksi. Ihastelimme pieniä, muutaman viikon ikäisiä valkoisia, pissalle haisevia palleroita, jotka kiipeilivät syliin ja purivat niin lujaa kuin jaksoivat.
”Mihin voin antaa rahani?” kysyin kasvattajalta noin viiden minuutin pentulaatikossa istumisen jälkeen. Vähän nyrkkiäni isompi kääpiövillakoira oli pissannut ja kakkinut syliini jo kerran, mutta olin silti työntämässä varausmaksua kasvattajan kouraan. Mitä nopeammin pääsisin rahoistani eroon, sitä varmemmin pentu meille muuttaisi. Tämä koira on pakko saada!