Meillä on nyt ollut mäyräkoira viisi viikkoa. Elämäni pisimmät viisi viikkoa.
Jo ennen mäyräkoiran tuloa meitä varoiteltiin. Puhuttiin hirviöeläimistä, pirulaisista, mäyräkoirien tunteista. ”Se on kuule iso luonne pienessä koirassa”, täti-ihmiset varoittelivat. Kaikki nämä lausunnot toki tukivat ennakkokäsitystäni. Mäyräkoiran on pakko olla HUL-LU. Ja mäyräkoiraihmisten myös.
Olisi pitänyt pitää mielessä muutaman vuoden tapainen keskustelu, jossa minulla oli hihnan päässä labradorinnoutaja ja naapurilla kaksi mäyräkoiraa. Keskustelimme koulutuksen haasteista. Mäyräkoiraihminen ei pitänyt ongelmiani juuri minään.
”Sinulla on noutaja. Sen kanssa voi sentään keskustella.”, rouva totesi, painotti sanaa sen ja mulkaisi maassa möllöttäviä nakkejaan pahalla silmällä. Tarkoitti vissiin, että niitten kanssa ei voi keskustella.
Kävimme tietysti kasvattajan luona katsomassa mäyräkoiria.
Miksi ne haukkuu?
– Ne on mäyräkoiria.
Miksi ne on tuollaisia?
– Ne on mäyräkoiria
Jokaiseen kysymykseen tuntui olevan valmis vastaus:
NE ON MÄYRÄKOIRIA.
Pentulaatikossa ne mäyräkoirat näyttivät sairaan suloisilta. Ne tuijottavat pikku nappisilmillään, jotka sanovat, että rakastu minuun, jooko, jooko, jooko.
Ja mehän rakastuttiin. Ja vietiin koira kotiin. Jo ensimmäiset tunnit alkoivat tuoda mieleen hirviöeläimen. Koira ei pelännyt mitään eikä ketään. Koira ei kunnioittanut ketään. Koira haukkui vimmastusti, kun istuin pöytään syömään. Se onnistui sinnikkyydellään melkein hyppäämään sohvalle alle kolmekiloisena makkarana.
Arvatkaapas, mitä kasvattaja vastasi.
Jep.
NE ON MÄYRÄKOIRIA.
Ilkeä ihminen saattaisi kuvitella sanojen ON ja MÄYRÄKOIRIA väliin jotain terävämpää. Sellainen ei kuitenkaan käynyt mielessä.
Eilen yritin saada kolmikuista kaveria puistossa kiinni. Siinä missä kolmikuinen noutaja juoksee luoksesi rakastaen sinua maailman tappiin, kolmikuinen mäyräkoira katsoo sinua, punnitsee vaihtoehdot ja juoksee sitten karkuun.
Siinä me sitten juostiin. Minä, 35-vuotta ja Ulla, melkein 13 viikkoa. Ja juuri kun olen saamassa hirviöeläimen kiinni, se juoksee ladon alle piiloon. Ja kurkkii sieltä ovelana.
NE ON MÄYRÄKOIRIA.
Ja kun viimein saan koiran syliini, se loukkaantuu. Ei katsokaan minuun. Jos se vain osaisi puhua, saisin kuulla kunniani.
ONNEKSI SE EI OSAA PUHUA.
Tylsäksi ei aika mäyräkoiran kanssa puhumattomuudesta huolimatta. Ja ovathan ne suloisia.
SILLOIN KUN NUKKUVAT.
Ville Kormilainen
Kirjoittaja on Kuono.fi:n perustaja ja päätoimittaja
