Flyball on vielä monelle vieras laji, mutta vauhtia ja palloja rakastaville koirakoille se on tullut jo tutuksi. Lajista ei todellakaan puutu säpinää ja sopii kaikenkokoisille ja -näköisille koirille. Kuonon lukija Liina Juopperi kertoi oman flyball-tarinansa.
(Jos haluat kertoa omasta harrastuksestasi Kuonon sivuilla, ota yhteyttä info at kuono.fi!)
”Flyball on kaikessa yksinkertaisuudessaan erittäin koukuttava laji, sekä koiralle että ohjaajalle. Me pääsimme Nesta-labradorin kanssa kokeilemaan flyballia ensimmäisen kerran koiraharrastusseuramme (AgiTokoDogs Ry:n) 20-vuotisjuhlallisuuksissa syksyllä 2012, ja sytyimme kummatkin lajiin heti ensimmäisellä kokeilukerralla. Koska Messukeskuksen joulukuisen näyttelyn yhteydessä (kolmen kuukauden kuluttua ensikosketuksestamme lajiin) oli ilmoitettu järjestettäväksi myös näytösluontoinen flyball-kilpailu, keräsimme ATD:n riveistä muutaman muun lajista kiinnostuneen kanssa joukkueen ja aloimme treenata, päämääränämme Messukeskuksen kisat.
Kilpailut käydään kahdella vierekkäisellä radalla, joilla kummallakin on neljä matalaa hyppyestettä ja pallonlaukaisulaite. Kyseessä on joukkuelaji, jossa neljän koiran joukkue juoksee radan kukin vuorollaan läpi. Ohjaaja lähettää koiran matkaan, koira hyppää esteet, laukaisee pallon laitteesta ja hyppää pallo suussaan esteiden yli takaisin ohjaajan luokse. Kun koira on ylittänyt maaliviivan, saa seuraava koira lähteä matkaan ja suorittaa oman osuutensa, samalla periaatteella kuin viestijuoksussa. Viereisellä radalla toisen joukkueen koirat juoksevat samaan aikaan omaa suoritustaan. Jos pallo jää matkalle tai koira ohittaa esteen joko meno- tai tulomatkalla, on sen suoritettava oma osuutensa kokonaan uudelleen.
Läppäämällä alkuun
Nesta ymmärsi jo ensimmäisissä harjoituksissa, että laitetta tassulla läppäämällä saa pallon irtoamaan. Toisella harjoituskerralla se jo juoksi radan kokonaisuudessaan läpi. Sitten lisättiin mukaan enää saman joukkueen muut koirat ja lopuksi viereisellä radalla juoksevat toisen joukkueen koirat. Ja lopulta tehtiin hienosäätöä: koirat lähetetään ja vastaanotetaan hiukan vinosti ensimmäiseen esteeseen nähden, jotta lähtevä ja palaava koira eivät törmää toisiinsa kilpailun tiimellyksessä. Tavoitteena on tietysti saada koirien ”viestikapulan vaihto” sujumaan mahdollisimman nopeasti.
Harjoitteleminen on helpointa aloittaa opettamalla koira läppäämään tassullaan jotain litteää alustaa. Hiirimatto on erinomainen tähän tarkoitukseen. Koiran koskiessa tassullaan alustaa sille heitetään palkaksi tennispallo. Kun koira on oppinut läppäämään alustaa, siirretään alusta pallonlaukaisukoneen päälle. Tämän jälkeen ei nopeasti syttyvälle koiralle enää monta vihjettä tarvita. Koira yhdistää mielessään *kone = pallo* ja suuntaa täyttä vauhtia pallokoneelle, kun sen päästää irti hiukan kauempana. Esteiden suorittamiseen (varsinkin tulomatkalla) koira saattaa aluksi tarvita lisäohjausta, koska sen näkökulmasta katsottuna matka sujuisi nopeammin jos se juostaisiin sileää maata pitkin.
Kaikkea mitä koira toivoo
Ensimmäisten kilpailujen jälkeen meni lähes vuosi treenitauolla tästä lajista. Tätä kirjoittaessani marraskuussa 2013 olemme taas käyneet pari kertaa harjoittelemassa, tavoitteena jälleen Messukeskuksen näyttelyn yhteydessä järjestettävät kilpailut. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä treeneihin mennessämme mietin, pitääkö laitteen toiminta käydä uudelleen koiran kanssa läpi. Ei tarvinnut. Nesta muisti heti esteet ja laitteet nähtyään, mikä on homman nimi, ja hinkui radalle ihan kuin olisi viimeksi edellisenä päivänä käynyt pelaamassa flyballia.
Oman vähäisen kokemukseni mukaan parhaiten flyballiin sopivat koirat, jotka yleensäkin tekevät kaiken elämässään satanen lasissa. Tässä lajissa on samassa paketissa kaikkea, mitä esimerkiksi rämäpäinen Nesta-labradori rakastaa: juoksemista, noutamista ja hyppimistä. Palkaksi pallon hakemisesta saa vielä retuuttaa patukkaa ja ehkä syödä palan nakkia. Mitä muuta voisi koira vielä toivoa?”
Teksti: Liina Juopperi
Kuvat: Jukka Pätynen/Koirakuvat.fi
