Huuto säikäytti linnut lentoon läheisestä puusta. Jotakin oranssinkirjavaa vilahti puiden ohi. Kuului vinkaisu, ja sitten oli taas hiljaista.
”Älä väitä vastaan, älä AINA väitä vastaan kaikesta!” kirjavan hahmon perässä asteli toinen, valkea ja huomattavasti suurempi hahmo.
”Anteeksi, anteeksi Kiira..” Oranssi vaikeroi maassa maaten. Kiira kohotti päätään ylemmäs ja virnisti ylähuuliaan nostaen niin, että koko hammasrivistö näkyi. Suuri, musta tassu nousi hitaasti ylös ja painautui pienemmän kylkeen.
Vanhat tammet narisivat valittavasti kaksikon ympärillä. Kevyt tuuli keinutteli latvustoja edestakaisin. Oli kesäinen iltapäivä, aurinko loi viimeisiä säteitään puiden oksien läpi. Maa oli kuiva mutta antoi silti hieman periksi henkeään haukkovan suden alla.
”Chamalion rakas, en enää montaa kertaa jaksa sanoa tämän olevan viimeinen kerta, kun päästän sinut näin vähällä.” Kiira kuiskasi, ja painoi tassuaan voimakkaammin pienen herkkään kylkeen.
Chamalion avasi oranssin kuononsa ja haukkoi henkeään. Suuret korvat, joiden päässä oli ilvesmäiset tupsut, painuivat niskaa vasten ja eriparisilmät siristyivät. Kirjoturkki yritti kähistä jotain anteeksipyynnön kaltaista, mutta henki ei kulkenut. Ei taaskaan. Silmissä alkoi sumeta, ja maailma lähti vääristymään pienemmän silmissä. Suuret, tummat tammet alkoivat taittua edestakaisin, maa näytti kohoavan. Musta pimeys lähti leviämään silmien reunoilta, ja pian Chamalion oli jälleen tajuton.
Tätä oli jatkunut pitkään. Kiira ja Chamalion, Chamalion ja Kiira. Kaksi nuorta sudenalkua, kokeilemassa omaa elämää, kaukana alkuperäisistä laumoistaan. Kiira oli valinnut Chamalionin, ehkäpä juuri nartun omituisen turkin takia.
Chamalion oli aivan liian pieni sudeksi, melkein puolet Kiiraa pienempi. Kirjava turkki oli pohjaväriltään oranssi, ja sitä koristivat neljä punertavaa raitaa selässä. Nartun niskaa halkoi puna-valkea harjas, joka jatkui aina hännäntyveen saakka. Lapaluiden kohdalta harjas lähti kasvamaan etutassuja pitkin aina varpaisiin saakka, tosin tassujen harjas oli muusta poiketen täysin punaista. Kirjoturkin toista ylisuurta korvaa halkoi kaksi lovea, jotka oli aiheuttanut – kukas muukaan, kun Kiira. Chamalionin häntä oli hieman normaalia pidempi ja muusta poiketen aivan vitivalkoinen.
Ehkä silmiinpistävin piirre olivat kaksiväriset silmät. Vasen silmä oli jäänsininen, oikea verenpunainen. Kaikkeen tähän oli hieman narttua nuorempi Kiira rakastunut. Kiiran oma väritys oli kovin tavanomainen – valkea turkki mustilla radoilla, tassuilla, maskilla ja korvilla.
Hetken aikaa Chamalion oli kuvitellut olevansa taivaassa. Kuinka tuollainen uros tykästyikään näin kirjavaan ja epänormaaliin sudenalkuun? Nuorikko oli ollut onnellinen. Aina siihen saakka, kunnes mitä omituisimmat riidat olivat alkaneet kummitella kaksikon välillä. Kiira raivosi milloin mistäkin. Uros saattoi vain lähteä ja viipyä reissuillaan päivän, tullen yllättävänkin iloisena takaisin. Mutta Chamalion ei tahtonut välittää tai harmitella moista.
Eihän kotinsakkin hylkäämää siipirikkoa kukaan muu nyt tahtoisi. Siipirikkoa, joka ei koskaan päässyt lentämään pesästä, vaan tippui kerta toisensa jälkeen maahan. Kiira oli tullut kuin pelastava enkeli, tukemaan heikomman elämänalkua.
Läheisen vesiputouksen kohina kantautui hiljaa heräilevän nartun korviin. Chamalion raotti hieman silmiään; oli jo ilta. Narttu oli ollut tajuttomana jo tunteja.
Tajuttomuus oli kerta kerralta jatkunut aina vain pidempään, ja pienessä päässään kirjoturkki pelkäsi, ettei joku kerta heräisi enää ollenkaan. Susi liikutteli tassujaan varovaisesti, mitään ei ollut poikki. Selkään koski, ja puna-valkean harjaksen keskelle oli tullut pienehkö avohaava. Veri oli kuivunut oranssiin turkkiin ja tuntui kiristävän ihoa entisestään.
Chamalion kohotti päätään ja ynähti hampaitaan kiristellen. Otsaakin jomotti kiitettävästi.
Narttu kiepsahti hitaasti vatsalleen ja lipoi huuliaan. Kiiraa ei näkynyt. Nuorikko kohotti hieman kuonoaan ja veti viileää yöilmaa kirsuunsa. Uroksen haju oli vanhaa, toinen ei ollut lähettyvillä. Susi lähti nousemaan ylös tärisevin tassuin. Nartun suuret korvat painuivat niskaan ja silmät puristuivat tiukasti kiinni selästä vihlovan kivun takia. Kuivunut veri ihossa ja turkissa rasahteli antaen ihon venyä.
Chamalion huokaisi raskaasti, lähtien kävelemään hitaasti kohti vesiputouksen synnyttämää, syvää ja viileää lampea. Rannalla narttu astui mustaan veteen ja käveli eteenpäin, kunnes oli kaulaansa myöten vedessä. Lampi oli tuttu, kirjoturkki oli käynyt pesemässä itsestään verta useasti lähiaikoina. Hiljakseen kohti joenuomaa virtaava vesi puhdisti haavan hellävaroen. Chamalion ummisti silmänsä ja kuunteli lumoutuneena vesiputouksen kuohuntaa. Lampi ei ollut kovin suuri, ja siitä lähti pieni joki jatkamaan vesiputouksesta tulevan veden matkaa. Lampi oli lähinnä hiekkapohjainen, ja päivisin vesi oli niin kirkasta, että pohjan näki selvästi.
Yön mittaan taivas alkoi täyttyä tulikärpäsillä, jotka tanssivat kaunista tanssiaan taivaalla. Lammenpinnasta heijastui kärpästen luoma tähtitaivas – oikeita tähtiä ei taivaalla näkynyt. Muutama sammakko kurisi lammen lumpeenlehtien päällä, välillä napaten tulikärpäsen suuhunsa. Oli lämmin kesäyö, ja kaikkialla oli ihanan rauhallista. Chamalion oli oppinut nauttimaan yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta.
”Mitä sinä siellä teet?”
Chamalion säpsähti hereille ajatuksistaan. Nartun korvat nousivat salamana pystyyn ja katse haki huutajaa. Ääni ei ollut Kiiran.
Pian suden katse tavoitti lajitoverin, täysin tuntemattoman sellaisen. Vain hieman Kiiraa pienempi, harmaansävyinen urossusi seisoi rannalla, etutassut vedessä. Chamalionin korvat painuivat hitaasti niskaan ja suu loksahti auki.
”Jo olet ilmestys. Luulin, että olet hukkunut tai vähintäänkin hukkumassa. Hyvä, että sinä olet hengissä! Täällä haisee veri, olethan kunnossa?” Tuntematon höpisi päätään kallistaen.
Kirjoturkki huomasi tärisevänsä, vesi alkoi tuntua kylmältä nartun ohuella iholla. Miten noinkin vaalea susi oli päässyt yllättämään? Narttu kurtisti kulmiaan ja tuhahti. Ehkä se meni yön piikkiin. Tai kivun. Kirjoturkki tarkasteli urosta eriparisilmillään epäilevästi, kuin yrittäen näin päätellä, muten toinen oli paikalle hiipinyt. Chamalion lipaisi märkiä huuliaan ja vilkaisi ympärilleen – Kiira repisi tuolta urokselta silmät päästä, jos narttu puhuisi. Mutta Kiira ei ollut paikalla.
”Olen ihan okei. Ja verta..? En tiedä mistä puhut.” Susi sanoi korviaan luimistaen. Vesi tuntui aina vaan kylmemmältä, joten narttu lähti kahlaamaan rantaan. Olisi turvallisempaa puhua rannalla, kun vesi ei kantaisi puhetta kauas. Chamalion kiersi parin metrin päähän tuhkaturkista ja laski päätään alemmas, ravistellen ylimääräiset vedet turkistaan. Selkää vihlaisi ja hiljainen vingahdus pääsi suden huulilta. Nopea vilkaisu urokseen paljasti huolen toisen kasvoilta. Tietysti märkä turkki paljasti uuden avohaavan – ja lukuiset vanhat puremajäljet. Chamalion ravisteli turkkiaan uudelleen ja mulkaisi toista varoittavasti. Uros taisi tajuta vihjeen, sillä tuo käänsi katseensa pois. Tulikärpäset jatkoivat edelleen hiljaista tanssiaan taivaalla.
”Olen muuten Joule. Saanko udella neidin nimeä..?” Uros kysyi ääni hieman lannistuneempana. Chamalion kääntyi kohti urosta ja ravisteli jälleen turkkiaan. Kirjava turkki sojotti joka puolelle, ja vedestä painavat korvat riippuivat sivuilla. Harjas roikkui nartun otsaa ja selkää vasten, vaikka se oli normaalisti pystyssä. Sudenalku näytti kaikenkaikkiaan kurjalta. Pikainen vilkaus ympäristöön osoitti, ettei Kiira ollut vieläkään lähettyvillä. Oli täysin tyyntä, puolikuu loi valoa taivaalta.
”Chamalion.” Narttu sihahti, viskaisten hermostuneena valkeaa häntäänsä. Selkää kiristi jälleen, kun vedessä avautunut haava yritti kuivua umpeen. Joule luimisti korviaan nartun hermoilulle.
Kiiran tuoksu saavutti Chamalionin tarkan kuonon, ja susi silminnähden hätääntyi.
”Joule, mene pois nyt! Älä kysele, juokse vain pois, äläkä tule takaisin!” Chamalion sanoi ja kääntyi ympäri, katsoen tarkkaavaisena metsää.
Joule kallisti päätään hölmistyneenä ja vilkaisi itsekkin metsää kuin odottaen näkevänsä jotain, mikä nartun säikäytti. Tuhkaturkki luimi korviaan ja viskaisi häntäänsä kummissaan. Chamalionin käytös hermostutti suurempaa. Kirjoturkki kohotti huuliaan ja vilautti urokselle hammasrivistöään, murahtaen samalla vaisusti.
”Mene nyt, äkkiä.” Narttu sihahti hampaidensa välistä, ja laski huulensa takaisin alas.
Kiiran tuoksu tavoitti myös Joulen kuonon, ja tämä astui askeleen taakseppäin. Uros ei tosiaan tahtonut jättää haavoittunutta narttua yksin, mutta kirjoturkki näytti tietävän asiat paremmin. Joule huokaisi ja kääntyi ympäri, juosten lammen reunaa pitkin hetken ja kadoten sitten metsään.
Chamalion vilkaisi tuhkaturkin perään, ja kävi sitten istumaan maahan. Narttu ummisti silmänsä ja valmistautui kohtaamaan Kiiran jälleen.
Jatkuu seuraavassa osassa…
TEKSTI JA KUVITUS: ESSI SAVOLAINEN. Siipirikko-novelli voitti Kuonon järjestämän kirjoituskilpailun.
