Muutin viikko sitten uuteen asuntoon kahden koirani kanssa. Luulin muuttavani kerrostalolähiöön, mutta yllätys oli positiivinen, kun huomasin vain parinsadan metrin päästä kodistamme alkavan silmänkantamattomiin metsää, peltoa ja vanhan kartanon viheralueita. Täydellinen paikka koirille ja omistajalle!
Kahden remmirähjäämiseen taipuvaisen nuoren uroksen omistajana olin erityisen onnellinen siitä, että uusilla lenkkipoluilla olisi tilaa kiertää vastaantulevat turret pellon tai metsän kautta. Ehkä harjoittelu vihdoin tuottaisi tulosta, kun vastaantulijoita ei enää tarvitsisi ohittaa metrin etäisyydeltä, hallelujah!
Valitettavasti hyvissä ulkoilualueissa kaukana liikenteen hälinästä on myös huonot puolensa. Yksi näistä ovat koirien omistajat. Eivät toki kaikki, mutta valitettavan monet. Omistajat nimittäin vaikuttavat olettavan, että koska liikennettä ei ole, koiraa voi huoletta pitää vapaana. Ei se Musti nyt ihan aina tule kutsuttaessa luokse, harvemmin oikeastaan tulee, mutta kun on niin kiva kun saa kirmata ja nuuskia vapaana. Ja sehän on ihan kiltti!
Argh! Kuten aiemmin mainitsin, olemme asuneet uudella alueella nyt viikon. Tähän mennessä jo useampi vapaana olevaa koiraa on kipittänyt omistajansa kehotuksista huolimatta luoksemme. Koska omat koirani rähjäävät remmissä, emme koskaan tervehdi muita koiria hihnassa – koirapuistot ja muut vapaana juoksenteluun tarkoitetut paikat ovat sitten erikseen.
Kun näemme vapaana vastaan kirmaavan koiran, lähdemme kiertämään niin kaukaa pellolta tai penkasta kuin mahdollista. (Tarkennuksena mainittakoon, että toimimme toki samoin myös hihnan päässä vastaan tulevien koirien suhteen.) Omistaja kutsuu hauvansa luokse, jos kutsuu, ja koira tottelee jos tottelee. Kun karvaturri kipittää kiihtyvällä vauhdilla luoksemme, huikkaan omistajalle, että nämä sitten todennäköisesti purevat. Tuskin, mutta se on yleensä ainut keino saada omistajaan edes vähän liikettä – tai pahimmassa tapauksessa saada hänet edes irrottamaan katseensa älypuhelimensa näytöltä.
Olen usein miettinyt, että jos luoksemme joskus tulisi esimerkiksi nuori uros, jolla olisi ehkä myös taipumusta machoiluun, en voisi tehdä yhtään mitään. Yritä siinä sitten potkia (!) luokse pyrkivää tulijaa pois, kun molemmissa käsissä roikkuu suu vaahdossa räksyttävä karvaturri.
Kun luoksemme juoksee irtokoira, mieleni tekisi huutaa: hemmetin idiootti, etkö tajua, että jos koirani sanotaan nyt vaikka tappavat sinun turresi, se on sinun vikasi! Jopa laissa määrätään, että koirat on pidettävä maaliskuusta syyskuuhun kytkettynä tai välittömästi kytkettävissä. Siis välittömästi, ei kymmenen minuutin kuluttua.
Kieltämättä välillä metsissä tallustellessamme tekisi mieli itsekin päästää koirat irti hihnoistaan. Todennäköisesti ne tottelisivat kun kutsuisin ne luokse, mutta koskaan ei voi olla täysin varma. Mieltäni vaivaa kuitenkin eräs toinenkin asia. Nimittäin se, että mitä jos koira löytää pensaan juurelta jotain syötävää. Pupun papanoita on metsä täynnä ja se suvaittakoon, mutta entä jos johonkin onkin piilotettu joku nakinpala tai lihapulla – rohkenen epäillä, että harva koira jättäisi kyseisen herkun popsimatta, vaikka sen sisään olisi piilotettu mitä.
Ehkä en ole ainut, jota vapaana kirmaavat karvaturrit ärsyttävät ja jota teiden vieruksia koristavat koirankasat kiusaavat (olen valitettavan usein huomannut, että jos vapaana oleva koira jää tarpeilleen vaikka keskelle kävelytietä, omistaja jatkaa matkaansa ja luottaa, että kyllä se sesse sieltä perään juoksee – viis kakasta). Ajatus siitä, että oma koira saisi suuhunsa jonkun myrkytetyn herkun tuntuu kauhistuttavalta. Ja jälleen syyllinen löytyisi sieltä olemattoman talutushihnan toisesta päästä.
Olisipa ihanaa, jos me kaikki omistajat koirinemme voisimme nauttia kevätauringosta ja pitkistä lenkeistä parhaiden ystäviemme kanssa sulassa sovussa, yhteisiä sääntöjä noudattaen ja muita lenkkipolkujen käyttäjiä kunnioittaen. Tämän ei luulisi olevan liikaa pyydetty.
Suvi Salminen
Kirjoittaja on Kuonon toimittaja.
suvi @ kuono.fi
