Viime viikolla jaoin Kuonon Facebookissa linkin, jossa tuore äiti kertoi blogissaan luovuttaneensa koiransa pois. Ei siksi, että lapsi olisi allerginen eikä siksi, että koira olisi ollut aggressiivinen lapselle. Ei, vaan siksi, ettei jaksanut. Ei jaksanut enää ruuhkavuosien paineessa hoitaa pientä vastasyntynyttä, ei jaksanut rapsutella tarpeeksi, eikä lenkittää tarpeeksi.
Tiedätkö mitä koiranluovuttaja? Olet luultavasti huono ihminen. Olet huono ihminen, koska kukaan ei voi ymmärtää miten perheenjäsenen voi antaa pois. Eihän koiran hermorakenne nyt yksinkertaisesti voi kestää tuollaista höykytystä: ensin kuusi vuotta yhdessä kodissa ja sitten todennäköisesti loppuelämä uudessa kodissa. Hyi sinua.
Eikö enää huvittanut? Etkö jaksa nousta sohvalta lenkille? Kyllähän vauvan kanssa nyt herranjestas ulkoilla voi koirankin kanssa? Mikäpä olisi parempaa tuulettumista vauvan kanssa olevalle äidille, kuin nappaista koira hihnaan ja painella metsään?
Voi koiraparkaa. Et taatusti luopuisi miehestäsi noin helposti? Usko jo. Olet huono ihminen.
Mutta entäs ne kaikki valokuvat uudesta paikasta? Kaikki ne kuvat, jossa koira saa olla vapaana ja näyttää selvästi onnellisen oloiselta? Ei remmilenkkejä kaupungin ahdistuksessa ja uusi laumakin näyttää mukavalta.
”Jotenkin tuntuu ihan siltä, että tämä koira olisi ollut täällä aina.”, piippaa puhelin. Ja heti perään kuva, jossa koirat pötköttelevät yhdessä kasassa kahden tunnin metsäulkoilun jälkeen.
Ehkä et sittenkään ole huono ihminen. Ehkä tilanteet eivät vain aina mene niin kuin oppikirjasta. Tiedäthän: kaksi lasta, Volvo, rivarinpätkä ja kultainnennoutaja.
Ai niin, huono ihminen. Tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen itsekin luopunut koirasta. Syyt ovat erilaiset, mutta tunne ihan taatusti sama.
Ehkä emme sittenkään ole huonoja ihmisiä?
Ville Kormilainen
Kirjoittaja on Kuonon perustaja ja päätoimittaja
ville at kuono.fi