Kesäkuun ensimmäinen valkeni tavallisena alkukesän päivänä. Helsinkiläinen Sini Suomalainen oli lähdössä maalle, mutta matkalla oli poikettava Punavuoressa. Siellä kuusivuotias sekarotuinen Ina hypähti ulos autosta ja säikähti kaupungin keskustan vilinää. Arka Ina lähti juoksentelemaan paniikissa ympäri pääkaupungin keskustaa ja lopulta katosi.
Jo ensimmäisinä tunteina katoamisen jälkeen Suomalainen jakoi Inan katoamisilmoituksen Karkurit.fi-sivustolla. Lisäksi hän otti yhteyttä Viikin löytöeläintaloon ja Etsijäkoiraliittoon. Facebookiin hän laittoi ilmoituksen seuraavana päivänä, kesäkuun toisena.
– Facebook-ilmoitus on mielestäni hyvä idea etenkin silloin, kun koira karkaa kaupungissa. Ilmoituksen ja kuvan levitessä tuntemattomista koostuva apujoukko kasvaa huimaa vauhtia, Suomalainen perustelee.
Ensimmäiset vihjeet tulivat heti ilmoituksen jakamisen jälkeen. Alussa olo oli toiveikas, koska koiran liikkeet olivat tarkasti tiedossa. Toisaalta tunnelmat olivat ristiriitaisia, koska Inasta tuli vihjeitä ympäri kaupunkia ja usein tuntien viiveellä.
– Onneksi oli loma-aika ja pystyin lähtemään liikkeelle yötä päivää, Suomalainen muistelee.
Inaa etsittiin jokaisen vihjeen perusteella. Kun aikaa kului, vihjeet alkoivat olla epävarmempia ja usein vääriä. Ensimmäiset kaksi kuukautta Ina oli jatkuvassa liikkeessä.
– Luulen, että ihmisten halu auttaa on joskus niin suuri, että he haluavat nähdä oikean koiran – jopa niin paljon, että ilmoittavat aivan erinäköisestä koirasta.
Kesän edetessä vihjeet hiipuivat. Päivät olivat kuumia, joten Suomalainen oletti Inan liikkuvan lähinnä öisin. Parin viikon kuluttua vihjeitä alkoi taas tulla, kunnes ne elokuussa loppuivat yhtäkkiä täysin.
– Ajattelin, että nyt on sattunut jotain, Suomalainen kertoo.
Tässä vaiheessa Inaan liittyviä Facebook-päivityksiä oli jaettu 10 971 kertaa.
Vaikka Facebook-jaot vähenivät kesän jälkeen, moni näköhavainnon tehnyt kertoi muistaneensa jaetun ilmoituksen viikkojen takaa. Katoamisilmoituksen voima ei siis ollut vain hetkellinen, vaan kesti parhaassa tapauksessa useita kuukausia.
Suomalainen teki ajoittain Inan katoamisilmoituksiin päivityksiä näköhavainnoista, vaikka havaintoja ei yleensä suositella päivittämään ilmoitusten yhteyteen.
– Ymmärsin, että päivitykset voivat innostaa ihmisiä paikalle hakemaan ja ehkä pelästyttämään koiraa. Itse huomasin, että päivitykset meidän tapauksessa aktivoivat ihmisiä olemaan tarkkasilmäisempiä. Tämä toimi siksi, että etsintäalue oli koko ajan kaupungissa, jossa on ääntä ja ihmisiä kaiken aikaa joka tapauksessa.
Vihjeitä ei tullut kuukausiin, ja toivo Inan löytymisestä alkoi hiipua. Koiran ruokakupit oli kerätty keittiöstä, ja hihnoja oli laitettu talteen eteisestä. Olohuoneessa olivat paikoillaan enää Inan sänky ja pieni nalle. Suomalainen oli aloittanut surutyön.
Lokakuun alussa Suomalainen sai varman vihjeen: kännykällä otettu kuva paljasti Inan liikkuvan Kyläsaaren alueella. Hän laittoi Facebookiin ilmoituksen, joka jaettiin 6883 kertaa.
Tunteet olivat ristiriitaiset: Suomalainen oli pakahtua onnesta, mutta toisaalta surutyö oli jo käynnissä.
– Minä pelkäsin. Etsiminen ja tunteiden vuoristorata ovat todella raskaita. Yhtäkkiä toivon ja epätoivon tunteet olivat taas osa arkea. Pelkäsin, että toivoin taas turhaan, ja että koko prosessi alkaisi taas alusta, Suomalainen muistelee.
Koska Ina on luonteeltaan hyvin arka, Suomalainen ei tiennyt miten koiran saisi kiinni viiden kuukauden karkumatkan jälkeen. Hän ei ollut myöskään varma, minkälainen koira palaisi kotiin.
– En uskaltanut edes ajatella saavani omaa Inaa takaisin, vaan orientoiduin siihen, että karkumatka on muuttanut hänet täysin eri koiraksi.
Vihjealue oli laaja mutta selkeä, ja piilopaikkoja oli paljon. Sunnuntaina 27. lokakuuta Suomalainen oli etsimässä Inaa, ja seisoi hetken paikoillaan puhelimessa puhuen. Kenties karkulainen kuuli tutun äänen tai haistoi tutun hajun, kenties se osui vain muuten paikalle. Siinä se kuitenkin seisoi, teollisuusrakennuksen kulmalla, ja katseli emäntäänsä rauhallisin silmin.
– Ina kuunteli kun itkin ja kyselin miten hän voi. Sitten hän käveli pois, muttei kauas. Silloin tunsin, että saisin hänet takaisin. Rauhoittelin itseäni: vielä pari päivää.
Suomalainen tiesi, että hänen oli oltava kärsivällinen ja määrätietoinen vielä hetken ajan. Todellisuudessa takeita koiran kotiin saamisesta ei vieläkään ollut, mutta omistaja oli asiasta täysin varma.
Suomalainen oli vakuuttunut siitä, ettei saisi Inaa kiinni, joten hän alkoi järjestää ruokapaikkaa rakennuksen lähelle. Pian karkeakarvainen koira tuli taas esiin, ja katseli tällä kertaa itkuista omistajaansa eri paikasta.
Koiranloukku saatiin paikalle seuraavana päivänä. Ensimmäisenä iltana satoi vettä, mutta Suomalainen grillasi loukun vieressä toivoen, että tuoksu toisi Inan taas syömään. Ja niin kävikin. Tassunjäljet paljastivat Inan käyneen paikalla yön pimeinä tunteita.
Seuraavana iltana, tiistaina 29. lokakuuta, Ina käveli ruuan perässä loukkuun.
Kun Inaa siirrettiin loukusta autoon ja autosta kotiin, se oli hyvin peloissaan. Siirrot olivat Suomalaisen mukaan dramaattisia, mutta koira ei saanut niistä fyysisiä vammoja. Kun kotiovi sulkeutui karkulaisen perässä, palautuminen alkoi.
– Hänellä oli kaulassaan monta hihnaa, jotka laitettiin, kun hänet otettiin pois loukusta. Niiden kanssa hän käveli ympäri kotia minun perässäni. Kun hän oli näin rauhoittanut itsensä, oma sänky löytyi ja uuvuttava karkumatka otti veronsa. Inasta huomasi heti, että hän tunsi olevansa vihdoin jossain turvassa, ja jatkuva varuillaan olo oli ohi, Suomalainen kertoo.
Kodin rutiinit muistuivat koiran mieleen nopeasti.
– Hän istui lenkille lähtiessä tarkkaan kohtaan, jossa ennenkin laitettiin hihnat. Lisäksi hän työnsi päänsä valjaista, kun otin ne käteeni. Koska Ina on niin arka, olemme luoneet tarkat rutiinit lisäämään turvallisuuden tunnetta. Näistä hän halusi nauttia heti kotiin päästyään.
Ina nukkui sikeästi ensimmäiset yöt ja päivät kotiinpaluun jälkeen. Suomalaista pelotti aluksi viedä koira lenkille. Hän pelkäsi, ettei Ina suostuisi tulemaan takaisin sisälle, tai että se pelästyisi jotain ja repisi itsensä irti. Lenkillä Ina oli jatkuvasti valpas ja pälyili ympärilleen kuin kettu.
Ina oli löytyessään hyväkuntoinen, joten se oli selvästi saanut karkumatkansa aikana ruokaa. Kaksi viikkoa kotiinpaluun jälkeen Ina oli palautunut täysin omaksi itsekseen.
Vaikka Ina on arka, se on onnellisen oloinen, rentoutunut ja luottaa oman kotinsa turvaan. Myös Suomalaisen on pitänyt ottaa koirastaan mallia ja rentoutua: nykyään lenkit ovat jälleen iloista yhdessä ulkoilua. Ina halusi ensilenkistä lähtien palata juoksujalkaa kotiin, niin hyvältä turvapaikka pitkän karkumatkan jälkeen tuntui.
– Se on minun paras palkkioni viiden kuukauden etsimisen jälkeen.
Inan katoamisilmoituksen jättämä jälki ei ole vieläkään hävinnyt. Koiran löydyttyä ihmiset ovat tunnistaneet sen lenkkipoluilla ja halunneet jäädä juttelemaan. He ovat olleet hyvin liikuttuneita Inan löytymisestä ja myöntäneet tallentaneensa Suomalaisen ilmoituksissa jakaman puhelinnumeron kännyköidensä muistiin havaintojen varalta.
Teksti: Suvi Salminen
Kuvat: Sini Suomalainen
