kirja

Lue ensimmäinen luku tekeillä olevasta koiraromaanista!

Kuonon perustaja Ville on kirjoittamassa koiraromaania ja päätti jakaa tekeillä olevasta kirjasta ensimmäisen luvun luettavaksi teille seuraavanlaisella saatteella:

”Olen viimeisten viikkojen aikana kirjoitellut jotain, mistä mä toivon, että syntyy joskus romaani. Olen yrittänyt tätä samaa lukuisia kertoja vuosien aikana, joten älkää vielä pidättäkö hengitystänne vielä.

Silti mä oon ajatellu, et teen tän eri tavalla kun aiemmin. Siksi olen möykännyt tästä projektista, että tulis tehtyä. Oon luetuttanu valmiita sivuja vaimo ja yhellä toisella tyypillä. Vaimo tykkäs, toisesta tyypistä en vielä tiedä.

Mietin tossa äsken, että miten tän vois tehdä vielä eri tavalla. Ja sit kysyin Kuonon toimitukselta, että haluisko ne julkaista ekan luvun mun kirjasta. Ja arvatkaa mitä, ne halus!

Ajattelin, että alistetaan tää teksti nyt ainakin ekan luvun verran julkiseen lukuun. Katsotaan sitten, mikä on palaute. Ehkä julkaisen toisenkin luvun vielä. Tai jos palaute on paskaa, niin en julkaise yhtään lukua, kirjoitan vaan.”

– Ville

PS. Jos haluat jeesata, anna lukemastasi jotain palautetta. Jaa, tykkää tai kommentoi. Se auttaisi eteenpäin.

Olkaa hyvät:

1. Luku

”HOMO!”, kuului selkäni takaa vain hetkeä ennen kuin jotain kovaa ja märkää kolahti niskaani. Lumipallo, ajattelin ja käännyin katsomaan. Virhe. Samalla hetkellä toinen kova pallo lävähti naamaani rikkoen hiljattain hankkimani uudet silmälasit. Saatana.

Hamuilin lähes sokeana maasta Polo Sportieni kehyksiä ja sainkin pelastettua silmilleni okulaarinäköisen kappaleen. Sitten iski huoli. Koira! Missä on koira? Ilta oli pimentynyt ja näkökykyni merkittävästi samentunut. Olin tietenkin paniikissa laskenut irti vaaleanpunaisesta hihnasta ja nyt pieni koira oli jossain.
”Penaa!” huutelin jo pientä paniikkia äänessäni.
Mopopojat olivat tipotiessään eikä koiraa näkynyt missään. Ehkä Pena oli säikähtänyt ikihyviksi ja karannut poikia pakoon loppuiäkseen.

”Penaa!” toistin huudon.
”Ole jo hiljaa! Tuollahan se paskoo hiekkalaatikolle.” naapurin alkoholisti huusi parvekkeelta ja nauroi paskaisesti päälle.

Kiirehdin hiekkalaatikolle keräilemään Penan jätökset vaimon Mustista ja Mirristä hankkimiin pinkkeihin kakkapusseihin. Toivottavasti naapurin alkoholisti ei ymmärrä tehdä hiekkalaatikkokakasta isompaa numeroa, nyt ei todellakaan olisi halua lähteä selittelemään taloyhtiön hallituksen perheenisille salmonellan vaaroista tai muusta vastaavasta. Sitä paitsi, riittäisi minullakin raportoitavaa hallituksen isien lasten kolttosista pihamaan perukoilla.

Nappasin pienen valkoisen villakoiran syliini ja puistelin enimmät lumet koirasta.
”Voi sinua pientä höpsykkää”, sanoin ja pussasin Penaa nenään saaden vastaukseksi märän lipaisun. Paskaa. Koira oli syönyt paskaa ja antoi minulle pusun. Salamannopeasti tipautin koiran maahan, oksensin välittömästi, jonka koira tietysti kävi välittömästi keräilemässä parempiin suihin. Pujotin vaaleanpunaisen kukilla koristellut remmin koiran timanttikaulapantaan ja lähdin kävelemään kotia kohti. Koiran mielestä toinen suunta olisi ollut parempi, joten nappasin vähän lujempaa koiraa hihnasta, johon Pena päätti vastata heittäytyä maahan makaamaan. No meneehän se vetämälläkin.

Rappurallin kohdalla koiranpentu ymmärsi hävinneensä taistelun ja suostui tulemaan rappukäytävään.

”Miten meni?” vaimo huikkasi jo sängystä.

”Ihan hyvin.” kuittasin ja pesin hampaani varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Pentu nukahti tyytyväisenä eteiseen.

Minähän en periaatteessa ole koskaan ollut mikään koiraihminen. Vanhemmillani oli joskus ennen syntymääni ollut jonkinnäköinen koira, joka nautti nykyisin jotain maotsetungin kaltaista kulttimainetta.
”Siinä se oli viksu koera, metästi sienet, marjat, siilit, ketut ja oravat ja nouti vielä sorsatkin.” isä muistelee ranskanbulldoggia, jonka myyttisistä saavutuksista olisi riittänyt juttua varmasti parinkin romaanin verran.
Jostain syystä lapsuuteemme ei koira kuitenkaan kuulunut. Aika monella tutullamme on myös ollut aina paljon koiria, mutta kuten monet muistavat, minua on aina ollut vaikea saada edes silittämään koiria. Sori, ei ole minun juttu. Haisevat, kuolaavat ja sähläävät koirat, ei kiitos.
Arvaatte varmaan, miten suhtauduin ajatukseen hankkia perheeseen koira? Ja arvaatte varmastikin, ettei ajatus koiran hankkimisesta ollut minun?
Ei ollut ei. Itse asiassa vastustin koiran hankkimista erääseen tiettyyn pisteeseen asti.

Eräänä syksynä tilanne kuitenkin näytti muuttuvan pahemmaksi. Olimme juuri muuttaneet pienen tauon jälkeen omistusasuntoon, joka tarkoitti myös sitä, ettei rajoituksia lemmikkieläimistä ollut kuin korkeintaan perheen sisällä. Rakas vaimoni oli aloittanut lemmikistä puhumisen jo aiemmin. Vastaus oli kuitenkin omalta puoleltani ollut aina jyrkkä ei. Kuka hullu nyt haluaisi herätä vapaaehtoisesti aamulla ennen kukonlaulua lenkittämään koiria!
Minulle vain sattui käymään niin kuin miehille yleensäkin, häviämme aina kaikki taistelut vaimojemme kanssa, mihin ikinä ryhdymme. Kun katson kotiani, ei se ole lainkaan sellainen lämminhenkinen mummola, kuin olisin halunnut, päinvastoin. Tämä asunto on siloteltu valkoisella Ikealla, mauttomilla modernistien tauluilla ja televisiolla, jonka tärkein ominaisuus ei ole kuvanlaatu vaan tyylikkyys. Ja todella epämukavalla valkoisella nahkasohvalla.

Koirakeskustelussa onnistuin sentään pitämään puolta usean vuoden ajan, paljolti siitä syystä, että asuimme aiemmin vuokralla. Vuokrantajamummo oli niin allerginen, että olisi varmasti päästänyt itsensä päiviltään, jos olisi kuukausittaisella vierailullaan löytänyt asunnostaan edes viittauksen koirankarvaan. Ironista kyllä, ilman perillisiä elänyt miljonäärimummo kuoli vain päiviä oman asuntomme ostamisen jälkeen.

Ja vain päiviä uuteen asuntoon muuttamisen jälkeen se tapahtui. Erään Ikeareissun päätteeksi vaimo ilmoitti, että meille tulee koira.
”Hyvä on, kunhan sillä voi metsästää.”
”Totta kai.” vaimo sanoi vain pieni epävarmuuden kaiku äänessään.

Eräänä iltana vaimo käski käydä hakemassa auton ja käski minun ajaa pankkiautomaatin kautta. Olimme matkalle katsomaan koiranpentuja.
”Minkä rotuisia?” kysyin uteliaana.
”Kääpiövillakoiran.” vaimo vastasi.
Kääpiövillakoira. Tuo kuuluisa metsästysrotu, jota ei erota talvella lumipallosta ja kesällä rotasta.
Parin tunnin visiitin jälkeen olin leperrellyt kieleni niin pehmeäksi koirakuiskailun Suomen mestarikin olisi jäänyt kakkoseksi. Ihastelimme pieniä, muutaman viikon ikäisiä valkoisia, pissalle haisevia palleroita, jotka kiipeilivät syliin ja purivat niin lujaa kuin jaksoivat.
”Mihin voin antaa rahani?” kysyin kasvattajalta noin viiden minuutin pentulaatikossa istumisen jälkeen. Vähän nyrkkiäni isompi kääpiövillakoira oli pissannut ja kakkinut syliini jo kerran, mutta olin silti työntämässä varausmaksua kasvattajan kouraan. Mitä nopeammin pääsisin rahoistani eroon, sitä varmemmin pentu meille muuttaisi. Tämä koira on pakko saada!

Kansanperinteen koiralla on monta roolia

Suomen ensimmäinen koiranäyttely järjestettiin vuonna 1891 ja palveluskoiratoiminta alkoi maassamme vuonna 1909. Koirat ovat kuitenkin kulkeneet pohjolan asukkaiden rinnalla jo paljon kauemmin: luulöytöjen perusteella Pohjois-Euroopassa on elänyt jo kivikaudella useampia koirarotuja. Koirista on mainintoja teksteissä vuosisatojen takaa, esimerkiksi Kalevalassa.

Filosofian lisensiaatti, palkittu tietokirjailija Petri Pietiläinen tutustui koirien historiaan Suomessa ja kokosi löydöksensä teokseen Koirien Suomi (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2014). Suomalaisessa kansanperinteessä koira on uskollinen ystävä ja kotiväen turva. Koiran rooli metsämiesten apuna ja pihapiirin vahtina on ollut kiistaton.

Tiesitkö, että vanhin koiraa kuvaava nimitys suomenkielessä on peni? Tai että koiran syntyloitsuissa koiran isänä on pidetty tuulta? Tai että vanhimmassa suomenkielisessä koirakirjassa, joka julkaistiin jo vuonna 1856, esitellään muun muassa newfoundlanninkoira, greyhound, bulldog ja villakoira?

Koirien Suomi on mielenkiintoinen katsaus ihmisen parhaan ystävän historiaan Suomessa. Teos kuvaa kattavasti koiran roolia sekä runoissa, uskomuksissa ja tarinoissa että tavallisen kansalaisen arjessa. Suomalaisten suhtautuminen koiriin on kirjan perusteella ollut aina mutkatonta ja käytännönläheistä, ja koiraa on pidetty arvossa jo vuosisatoja sitten – vaikkakin ehkä eri syistä kuin nykyään. Pietiläinen kutsuu kirjassaan Suomea koirien suurvallaksi.

Koirien Suomi on selkeä ja helppolukuinen teos, joka tarjoaa uutta tietoa jokaiselle koiria omistavalle tai karvaturreista muuten kiinnostuneelle. Kirja etenee miellyttävän selkeästi ja viimeisillä sivuilla paneudutaan koiriin tämän päivän julkisissa keskusteluissa, muun muassa alkuvuodesta 2014 koiramaailmaa kuohuttaneeseen MOT-ohjelmaan vaarallisista koiraroduista.

Koiran historian kuvauksen lisäksi Koirien Suomi -kirjan sisäkansilta löytyy koirien virallinen nimipäiväkalenteri ja kirjan loppupuolella Pietiläinen avaa lähteinä käyttämiään teoksia tiedonnälkäisimmille lukijoille – aiheesta kiinnostuvien on helppo jatkaa paneutumista kotimaisten koirien historiaan kirjailijan opastuksella.

Koirien Suomi on tietokirja nykypäivän tavallisille koiraihmisille – ja meitähän riittää, sillä koiria on tällä hetkellä Suomessa enemmän kuin koskaan, Kennelliiton arvion mukaan noin 650 000. Koiramaiset taiat, uskomukset ja sananlaskut sekä esimerkiksi kuuden suomalaisrodun historia ovat kiinnostavaa luettavaa ja saavat nykypäivän koiranomistajan pohtimaan, miten mustin rooli onkaan vuosien kuluessa muuttunut.

Pietiläisen aiempi teos Koirien maailmanhistoria (SKS 2013) palkittiin viime vuonna Lauri Jäntin säätiön tietokirjapalkinnolla.

koiriensuomitahdet

Koirakirjasta apua sopivan rodun valintaan?

Kirja-arvostelu
Sanna Karppinen: Koiranpennut – Sopivan rodun valinta ja kasvatus (Otava, 2014)

kuono_kaksijapuolitähteä

Vaikka minulla on ollut koiria koko ikäni, en muista lukeneeni kovinkaan montaa koirakirjaa. Kun sain käsiini Sanna Karppisen Koiranpennut – Sopivan rodun valinta ja kasvatus tartuin siihen täynnä intoa huolimatta siitä, ettei uuden koiranpennun hankinta tällä hetkellä olekaan ajankohtainen asia.

Sanna Karppinen on tietokirjailija, jolla itsellään on 14-vuotias monirotuinen paimenkoira sekä 1,5-vuotias englanninspringerspanieli. Hän on julkaissut lukuisia koirakirjoja, esimerkiksi viime vuonna ilmestyneen Koira lapsiperheessä (Art House, 2013).

Koiranpennut – Sopivan rodun valinta ja kasvatus tarjoaa alussa noin kahdenkymmenen sivun verran yleistietoa koiranpennun hankinnasta: mitä kannattaa opettaa aluksi, mitä pitää tietää esimerkiksi vakuutuksista ja miten koti voi valmistautua uuden perheenjäsenen tuloon – sekä paljon paljon muuta. Tämän jälkeen kirjassa esitellään sata suosituinta koirarotua. Esittelyiden painopiste on siinä, minkälainen kyseisen rodun edustaja on pentuna, millaisia haasteita rotuun liittyy ja minkälaiseen kotiin se sopii.

Kaikki rotuesittelyt on jaettu useampaan osaan: jokaisesta rodusta on kuva, perustiedot ja sen jälkeen muutama asia, jotka on hyvä ottaa kasvatuksessa huomioon. Tähän kohtaan on lueteltu esimerkiksi haukkuminen, jahtaaminen, näykkiminen ja varautuneisuus ja sen jälkeen muutamalla samalla kerrottu, miten kyseiset asiat tulisi huomioida pennun kasvatuksessa. Jokaisesta rodusta on listattu keskimäärin kuusi huomionarvioista asiaa, mutta valitettavasti ne ovat lähes joka sivulla samoja: jo muutaman rotuesittelyn jälkeen tuli sellainen tunne, että nämä asiat olen jo lukenut, vaikka kirjan tarkoitus on ilmeisesti kuitenkin korostaa rotujen välisiä eroja.

Rotuesittelylle varatun aukeaman toinen sivu on tekstipainotteinen, ja siinä kerrotaan rodun kasvusta ja kehityksestä, turkin hoidosta, ruokailutavoista, liikunnantarpeesta ja terveydestä sekä ihanneperheestä. Hauska yksityiskohta on se, että alkuesittelyn jälkeen Karppinen puhuu tekstissä rodusta lähes poikkeuksetta sen lempinimellä: schipperket ovat sipukoita ja mäyräkoirat mäyriksiä.

Erityisen paljon tykkäsin rodun terveydestä kertovasta osiosta. Lukiessa tosin tuli melkein paha mieli, sillä hyvin harvan rodun kohdalla kerrottiin sen olevan edes kohtalaisen terve. Rodun terveydestä kertoessaan Karppinen painottaa tutustumaan pennun vanhempien terveystuloksiin ja vaatimaan ainakin tiettyjä tutkimuksia rodusta riippuen. Tämä ei välttämättä pennun ensiostajille tule heti mieleen, joten asiaa on mielestäni todella tärkeää korostaa. Myös perinnöllisistä sairauksista on tärkeää tietää jo rotua suunniteltaessa.

Liikunnantarve-kohta minua puolestaan usein hämmensi kovasti, sillä todella moni rotu ja varsinkin pentu vaatii Karppisen mukaan liikuntaa vapaana. Esimerkiksi irlanninsusikoiraa pitäisi kirjan mukaan ulkoiluttaa pääasiassa vapaana ensimmäisen kahden vuoden ajan, ja monille muillekin roduille hihnalenkit suorastaan kielletään ensimmäisten kuukausien aikana. Asun itse taajamassa ja saan voimakkaita vihanväristyksiä aina, kun näen jonkun lenkittävän koiraansa kaupungissa vapaana. Vaikka lain mukaan alle viiden kuukauden ikäisen pennun ulkoiluttaminen vapaana on sallittua, tulisi kuitenkin hihnakäyttäytymisen (opettamisen) merkitystä painottaa varsinkin ensimmäistä koiranpentuaan harkitseville.

Kirja on värikäs ja jokaista aukeamaa koristaa ihanan koiranpennun kuva, joten hyvän mielen lukemista tämä ainakin on. Valitettavasti muutamat kirjoitusvirheet ja tekstin epäloogisuudet kiinnittivät kuitenkin ainakin minun huomioni tässä muuten kovin kansantajuisessa ja helppolukuisessa opuksessa.

Opin kirjaa lukiessani paljon uutta tietoa monista roduista, mutta osa asioista jäi vaivaamaan mieltäni. Esimerkkinä mainittakoon se, että kirjan mukaan harlekiinit ja mustat tanskandoggit ovat varautuneempia kuin keltaiset lajitoverinsa. Asia jäi todella kiinnostamaan minua ja olisin kaivannut väitteelle perusteluja tai edes lähdettä. Kirjan lopusta ei tuttua lähdeluetteloa kuitenkaan löydy, vaan siellä todetaan kirjan kasvatusohjeiden olevan kirjoittajan subjektiivisia näkemyksiä, jotka on kuitenkin pyritty kaikin mahdollisin keinoin vahvistamaan.

Jos olet harkitsemassa uuden pennun hankintaa, lukaise ihmeessä tämä teos läpi. Kirja on selvästi suunnattu ensimmäistä nelijalkaista perheenjäsentä suunnitteleville, mutta pelkästään tämän opuksen perusteella en suosittele ketään valitsemaan itselleen sopivaa koiraa. On tärkeää muistaa, että kaikki saman rodun edustajat eivät tietenkään aina ole samanlaisia, joten tämäkään teos ei tarjoa taattua tietoa siitä, minkälainen juuri sinun perheeseesi liittyvä karvakorva on ja mitä ongelmia tai haasteita sen kasvatuksessa saattaa tulla eteen.

Jos sinulla on jo koirakokemusta ja etsit mahdollisesti uutta rotua, tämä kirja saattaa tuoda uusia vaihtoehtoja ja uutta informaatiota. Parhaita tietolähteitä ovat kuitenkin epäilemättä rodun omistajat, kasvattajat ja rotuyhdistys, joiden merkitystä olisi kirjassakin voinut mielestäni korostaa enemmän (tosin mainittakoon, että jokaisen rodun kohdalla on kerrottu sen rotujärjestö).

Yhdestä asiasta olen kirjailija Karppisen kanssa kuitenkin täysin samoilla linjoilla: valitse rotu ja kasvattaja tarkkaan. Tätä ei voi painottaa liikaa uusille tai vanhoillekaan koiranomistajille.

Teksti: Suvi Salminen

Millainen tarina Kaunotar ja Kulkuri olisikaan ollut, jos tarina alkaisi toisella tavalla – Katso yllättävät kuvat lastenkirjasta

Kaunotar ja Kulkuri, tuo maailman valloittavin ja ihanin Disney-elokuva. Oikea koiraihmisen suosikkielokuva, eikö totta! Kuono sai käsiinsä kirjan vuodelta 1993 ja totesi, että nykymaailman koiranottokäytännöllä kirjan alku on vähintäänkin kyseenalainen:

kuva 2Kirja nimittäin alkaa näin:

”Johannes ja Katariina olivat vasta hiljattain menneet naimisiin ja viettivät nyt ensimmäistä joulua uudessa kodissaan. Johannes oli päättänyt tehdä juhlasta ikimuistoisen. Niinpä hän antoi vaimolleen parhaan lahjan, mitä toivoa saattoi: cockerspanielin pennun.”

HERRANJESTAS! Eikös lahjakoirista ja hevosista ole varoiteltu maailman sivu?

Ja kuten arvata saattaa, tarina ei muutu yhtään sen paremmaksi seuraavilla sivuilla. Lahjaksi saatu koira unohtuu ja nuorellaparilla on pian muuta mietittävää:

”Mutta kun kevät kääntyi kesäksi, Johannes ja Katariina leikittivät koiraansa yhä harvemmin. He vain istuivat kylki kyljessä ja haaveilivat jostakin vauvasta.”

kuva 1

Tästä alkaakin Kaunottaren alamäki: hän tapaa hulttiomies Kulkurin, joutuu ilkeän Saara-tädin hoteisiin, hänet häädetään kotoaan kahdesti, hän joutuu pihalle kettinkiin ja niin edelleen.

Niinpä kysymmekin: Millainen tarina Kaunottaresta olisi syntynyt, jos hän olisi tullut perheeseen toivottuna koirana eikä Katariinan lahjana?